Sivut

perjantai 15. toukokuuta 2020

Jokainen on puolustamisen arvoinen

Latasin eilen omaan Facebookprofiiliini videon, jossa laulan. Se on nauhoitettu eilen kun olin yksin kotona. Olen edellisen kerran laulanut häissä vuonna 2008 ja se jäi viimeiseksi kerraksi yleisön edessä, vaikkei mikään mennytkään pieleen.

Eilinen palautti elävästi mieleen lukion ensimmäisen luokan yksinlauluesityksen. Olin käynyt laulutunneilla ja sain niistä kurssimerkinnän sillä edellytyksellä, että esiintyisin koulun juhlassa. En olisi halunnut, mutta tarvitsin opintopisteet. Laulussa oli yksi korkea nuotti, joka minun olisi pitänyt naulata, mutta epäonnistuin. Häpeä hyökyi ylitseni. Muistan koulun juhlasalin kirkkaan valon, ylös kohoavat penkit, jotka olivat täynnä yläasteen sekä lukion opiskelijoita, sekä sen kuinka pitelin kättä rintakehän päällä ikäänkuin vaikuttaisin hieman kipeältä. En muista mitä sanoin opettajalle enkä muista mitä hän vastasi, mutta kannustukseksi tarkoitettu kommentti vahvisti sen mitä tiesin itsekin: Minä epäonnistuin.

Ennen yläastetta olin pienessä kyläkoulussa, jossa oli yhdistelmäluokat. Meillä oli aina kaksi vuotta kerrallaan sama opettaja. Olin kolmannella tai neljännellä luokalla ja luokassa oli pieni postilaatikko, johon sai laittaa postia muille luokkalaisille. Eräänä maanantaiaamuna katsoin pulpettiini ja ilo läikähti sisälläni, sillä olin saanut kolme kirjettä. Se oli mahtavaa, koska yleensä en saanut postia.

Posti jaettiin perjantaisin, mutta olin ollut perjantaina sairas, joten uusi viikkoni alkoi saamistani kirjeistä. Meidän luokalla oli lisäkseni kolme tyttöä, jotka kaikki olivat kirjoittaneet minulle. Kirjeiden sanoma oli selvä: "Älä puutu meidän juttuihin." Sisälläni ollut ilo muuttui kylmääväksi pettymykseksi siitä, etten kelvannut kaveriksi. Joskus kelpasin, tällä kertaa en - päätös asiasta ei ollut koskaan minun, vaan toimin sen mukaan mitä muut päättivät. Kukaan ei tiennyt saamistani kirjeistä tai kokemastani ulkopuolisuudesta. Näin jälkeenpäin ajattelen, etten pettymyksestä huolimatta edes ymmärtänyt tilanteessa olevan mitään poikkeavaa. Minulle oli normaalia, että joskus minun kanssani leikittiin ja joskus taas ei. Kai se riippui siitä olinko sillä hetkellä tarpeellinen muille.

Yritin palavasti löytää ihmisen, joka hyväksyisi minut ja poikien kanssa olikin helpompaa. Kun erään kerran pelasimme polttopalloa koulun pihalla ja kumarruin ottamaan auton alle mennyttä palloa, yksi tyttö istui selkäni päälle ja alkoi hakata. Muistan aina sen äänen millä luokaltamme poika huusi: "Lopeta!" Hänelle olin puolustamisen arvoinen.

Kolmannen ja neljännen luokan opettajaan yritin kiinnittyä. Uskoakseni ihailin häntä ja ajattelin, että hän olisi minun paras ystäväni. Ostin hänelle bestfriend -korun, josta toinen puoli jäisi minulle ja toinen menisi opettajalle. Jo tästä kertominen nostaa häpeän tunteen esille, koska kuka nyt opettajalle ostaisi korun? Naurettavaa. Korun mukaan kirjoitin vielä kirjeen ja annoin lahjani hänelle erään välitunnin päätteeksi. Opettaja oli hyvin otettu saamastaan lahjasta, mutta ilmaisi sen täysin väärin. Hän luki kirjeeni ääneen koko luokan kuullen. Minun ei tarvitse edes sulkea silmiäni nähdäkseni hänet jälleen seisomassa kirjeeni käsissään luokan edessä, opettajanpöydän vieressä, vasemmalla etuviistossa minusta nähden ja lukevan. Muistan myös, että tuossa hetkessä itse istuin omalla paikallani pää painuksissa ja kädet korvilla toivoen, että se kaikki olisi jo ohi.

Joukkuepeleissä olin aina se viimeinen, joka valittiin. Kaikki tiesivät, että olen hidas enkä mitenkään urheilullinen muutenkaan. Yritin kyllä kovasti, mutta se ei riittänyt. Muistan erään kerran, jolloin teimme tehtävärataa ja etenin hitaasti rapukävelyä kohtai maalia, jossa muut jo odottivat. Opettaja (koulumme rehtori) kannusti minua jatkamaan: "Makkaramaija alas tulla!" Kai se huvitti muita. Tästä tapauksesta kerroin kotonakin ja seuraavana iltapäivänä äiti oli sanonut tulevansa minua vastaan, vaikka koulumatkaa oli vain kilometri. Kun äiti ilmestyi pihalle, hän käski minun odottaa ja jatkoi ohitseni matkaa kohti koulua. Se oli kamalaa, sillä tajusin hänen menevän opettajan puheille, vaikka itse halusin vain unohtaa tapahtuneen. Opettaja oli suuttunut ja väittänyt minun panettelevan häntä. Anteeksi hän ei pyytänyt koskaan, eikä tilanteesta enää sen koommin puhuttu sen enempää kotona kuin koulussakaan.

Yläasteelle meno jännitti hirveän paljon ja pelkäsin, että kaikki menisi pahemmaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, ei vaikka minulla oli tutustumispäivänä päälläni Leonardo Di Caprion fanipaita. Seiskalla sen sijaan sain ensimmäisen parhaan kaverini, jonka kanssa ystävyys oli parasta mitä olla voi.

En muista, että kouluun meneminen olisi koskaan ollut hankalaa enkä usko, että kukaan tiesi millaisia henkisiä jälkiä minuun jäi. Olin yksi muiden joukossa. Kävin harrastuksissa ja vaikutin varmasti ihan hyvinvoivalta lapselta. Silti lähes 30 vuotta myöhemmin muistan nuo tilanteet niin selvästi, kuin ne olisivat olleet eilen. Eilen... Eilen kun julkaisin lauluvideoni ja mietin, etten voi, koska saatan epäonnistua. Eilen, kun mietin onko minulla uskallusta laskea muurini ja laulaa laulu, joka kosketti minua tämän koronakevään keskellä. Eilen, kun pelkäsin muiden tuntevan lähinnä myötähäpeää minua kohtaan.

Lapset eivät tiedä oikeaa ja väärää jos aikuiset eivät sitä heille opeta. Vastuu lasten kohtelusta on yhteisöllisesti meillä kaikilla aikuisilla ja asenteemme muita ihmisiä kohtaan siirtyy varmasti eteenpäin. Lapset ottavat mallia tavastamme puhua ja kohdata muita ihmisiä. Pieneltäkin vaikuttavilla teoilla voi olla kauaskantoiset vaikutukset - niin hyvässä kuin pahassa, sillä muistanhan minäkin, kuinka luokan poika huusi: "Lopeta." Muistan sen aivan yhtä hyvin, kuin ne vaikeatkin hetket.

Kannan menneisyyttäni mukana ja se pulpahtelee toisinaan pintaan, mutta olen saanut rohkeuden kohdata sen ja kääntää sen voimakseni, koska muuttaakaan en sitä voi. Minun nykyisyyteni muodostuu historiastani, mutta tulevaisuus on aina edessä ja siihen avaimet on minulla.


(Julkaisin tämän alunperin työpaikan blogissa, mutta se tuntui niin vahvasti osalta minua ja tarinaani, että päätin jakaa sen tännekin - pitkästä aikaa.)

perjantai 7. helmikuuta 2020

Fannin tunnetaitokortit - kerrasta faniksi!

Aloitin työurani +20 vuotiaana lastensuojelun sijaishuollosta ja sille tielle jäin. Kun työvuosia karttui, tunteiden sanottaminen sekä omien tunteiden tutkiskelu tuli tutuksi. Niinpä esikoista odottaessa oli sellainen olo, että työkalut on hyvät - jopa loistavat. Voin kertoa kolmen lapsen kokemuksella tulleeni siihen tulokseen, että illuusio oli kaunis, mutta totaalisen pielessä.

Sitä ei ikinä uskoisi kuinka vaikeaa omien lasten tunteiden sanottaminen on työhön verrattuna! Peliin puuttuu omat tunteet, perheen sosiaaliset suhteet, oma riittämättömyys, väsymys ja ihan kaikki mikä nyt ikinä voikaan vaikuttaa asiaan. Joskus ei tule mieleen pienintäkään ajatusta millä saisi lapsen puhumaan juuri toivotusta asiasta. Pitkään mietin, että onhan tähänkin työkaluja olemassa, mutta en saanut tartuttua toimeen.

Sitten tuli Fanni!
Kortit saatu Kummakustannukselta
Fannin tunnetaitokortit on ensimmäiset kortit, joita olen omien lasteni kanssa käyttänyt. Ensisijaisesti ajattelin näiden kohteeksi 5,5-vuotiasta esikoista, mutta sujuvasti 3-vuotiaskin komppasi isosiskon juttuja. Tällä hetkellä isosisko on lähinnä idoli, jota pitää matkia, joten mielipiteet ja näkemykset yhdessä tehdessä oli aika pitkälti siskolta kopioituja. Ei kuitenkaan anneta sen haitata, sillä esimerkistähän lapset oppivat. Esikoinen tuntuu olevan niin välkky tunteiden sanottamisessa Fannin avulla, että siitä sietääkin pienempien sekä vanhempien ottaa oppia.


Hyvin äkkiä tunnetaitokorteista löydettiin arkipäivän tilanteisiin sopivia kortteja. Kun eräänä iltana isin kierrokset alkoi nousta, otti esikoinen leveän haara-asennon, laittoi käden eteen ja huusi: "Stop! Hengitä syvään. Tunne menee pian ohi." Arvatkaa mitä? Tunne meni pian ohi. Niin pian, että koko kierrosten nousu vaihtui nauruksi.

Nämä kortit on todella kuvitettu lasten ymmärrettäviksi. Siinä missä alussa itse jäin liikaakin pohtimaan mitä tunnetta kortti kuvastaa, oli sen sanoma esikoiselle aivan selvä. Pieni iloinen tiikerinpoika Ralfkin oli ilmiselvä iloinen pikkuveikka.

 
Välillä ei tarvitse tehdä muuta kuin levittää kortit pöydälle ja tarina alkaa - ilman yhtään johdattelevaa kysymystä ja tarvitsee vain olla läsnä ja saatavilla. Joskus kuulee tunteiden sanottamista kyseenalaistettavan, koska maalaisjärjelläkin pärjää. Sitäpä hieman haluaisin kyseenalaistaa vastaan - miksipä ei sanottaisi? Siksikö, ettemme ole tottuneet siihen omien vanhempiemme kanssa ja pidämme sitä siksi huuhaana? "Ihan hyvä minustakin tuli." 

Korttien avulla tunnekokemusten sanoittaminen meillä pakotti jälleen kerran myös minut miettimään omaa reagointiani asioihin. Esikoisen kanssa päästiin juttuun siitä miten hänellä äidin suuttuessa on syyllinen olo ja tuntuu siltä, että hän on tehnyt jotain väärää. Näin vanhemmat näkökulmasta näin toisinaan onkin, mutta tiedän myös, että usein oma tunnereaktioni on ylimitoitettu. Kun vanhempi ylireagoi, lapsen kokemus moninkertaistuu. Jos vanhemman tunnereaktio aiheuttaa lapsessa pelkoa, häpeää tai syyllistymistä, on vastuu aina vanhemmalla. Kun lapsen kanssa käsittelee vaikeita aiheita, on hyvä lopuksi muistaa johtaa keskustelu sellaiseen tunnetilaan, että lapselle sekä vanhemmalle jää kevyt ja hyvä mieli.

Omien lasten lisäksi näihin kortteihin kohdistui myös ammatillinen mielenkiinto. Toimisivatko kortit työssä? Kuvitus on selkeästi ja onnistuneesti lapsille suunnattu. Koska itse teen työtä pääasiassa koulukiusattujen nuorten kanssa, eivät kortit tällaisenaan sovellu juuri sen ryhmän kanssa käytettäväksi. Satunnaisesti joukkoon osuu pienempiä ja on aivan selvää, että Fannin tunnetaitokortit ovat yksi vahva vaihtoehto työvälineeksi. Kävipä mielessäni, että näistä voisi vinkata omien lasten perhepäivähoitajalle, koska perhepäivähoitajilla on samat varhaiskasvatuksen sisältövaatimukset kuin päiväkodeilla, mutta usein paljon vähemmän mahdollisuuksia käytettävissä niiden toteuttamiseksi. Tässä kohtaa on todettava, että meidän pph on siitäkin huolimatta maailman paras.

Huomasin myös miettiväni, että olisi todella mielenkiintoista nähdä millaiset kortit syntyisi Fannin kuvituksella nuorille suunnattuna, ikäihmisistä puhumattakaan. Fanni-sarjan kuvitus on taitava ja tuloksena voisi olla jotain aika päräyttävää.

Parasta korteissa on, että oikeasti kuka tahansa osaa käyttää niitä - myös isät, joille toisinaan tunteiden sanottaminen on äitejä haastavampaa, mutta ihan yhtä tärkeää. En yleistä, sillä on olemassa erittäin taitavasti tunteista puhuvia miehiä. Tunnetaitokorttien lisäksi pakasta löytyy pulmakortit sekä tunnelämpömittari. Korteissa on mukana hyvät ohjeistukset ja lisäkysymykset on liitetty jokaisen kortin taakse, joten niiden hyödyntäminen on helppoa. Toisaalta taas on täysin mahdollista soveltaa ja käyttää kortteja keskustelun tukena hieman vapaamuotoisemmin.

Odotan jo innolla maaliskuun loppua, jolloin ilmestyy lisää Fannin kirjasarjan kirjoja. Meillä on ollut haasteita jännittämisen kanssa ja olenkin jo tehnyt Kummakustannukselta ennakkotilauksen kirjasta, jossa harjoitellaan omien pelkojen voittamista: Fanni ja liian jännittävä yö.

Meistä tuli kerrasta Fanni-faneja!

perjantai 31. tammikuuta 2020

Lapset kasvavat esimerkin voimalla

Olin kerran käyttämässä lastani uimahallilla. Uimahallille oli tullut uudet hiustenkuivaajat, jotka oli asennettu samalle kohdalle kuin vanhat. Siinä sitten äidit arvostelivat sitä, ettei kuivaajista kumpikaan ollut keskellä peiliä. Päätelmä asiasta oli se, että kyllä huomaa miesten olleen asialla.

En ole koskaan voinut ymmärtää sitä, että naiset suureen ääneen arvostelevat väheksyvään tapaan miesten tekemisiä. Vielä vähemmän ymmärrän asian kun kuuloetäisyydellä on ne omat lapset, joiden isään väheksyntä kohdistuu. Kuinkakohan moni tiedostaa sen millaisen asenteen lapsellensa siirtää?

En varmasti aina puhu itse kauniisti muille tai muista. Taatusti minua ei kuitenkaan löydä tilanteesta, jossa yhdessä muiden naisten kanssa suureen ääneen nälvisin vastakkaisen sukupuolen tapaa hoitaa asiat. Kaikenlisäksi puolisoni on käsistään erittäin taitava ja vuosien varrella hänestä on kasvanut aivan loistava isä, joka on huomattavasti kärsivällisempi kuin minä. Parisuhteessamme on monta mutkaa, mutta ne ovat yhtälailla kiinni minusta kuin hänestäkin. Tässä juurikin oli puhetta pikkulapsiarjen kuormituksesta parin työkaverin kanssa ja pienten lasten vanhempien riitelystä. Meillä minä riitelen, mutta mies ei ja hyvä niin!

Olen minäkin mieheni sekä parisuhteen haastavista puolista puhunut silloin kun on ollut vaikeaa. Minun puolestani mieskin on ihan vapaa halutessaan puhumaan minun huonoista puolistani sekä parisuhteen haasteista. Minusta siinä on kyse tuen saamisesta muualta ja muiden kanssa puhuminen on omien tunteiden peilaamista sekä parisuhteessa jaksamisen tukemista. Mikä tässä kaikessa on tärkeintä, asioista on pystyttävä puhumaan myös yhdessä.

Hyvällä maulla on myös ihan ookoo vitsailla puolison huonoista puolista kuin myös omista huonoista puolista. Tietyllä huumorilla omiin heikkouksiinsa suhtautuminen on pelkästään positiivista.

Sitä minä kuitenkin mietin voivatko lapset oppia kunnioittamaan muita jos aikuiset eivät kunnioita toisiaan? Onko meillä vanhemmilla varaa tartuttaa oma asenteellisuutemme seuraavaan sukupolveen? Kuinka usein pysähdymme sen ajatuksen äärelle, että lapset kasvavat esimerkin mukaan eivätkä sen mukaan mitä heille sanoilla opetamme? He omaksuvat meidän toimintamallimme - halusimme tai emme. Aivan samoin me olemme omaksuneet omien vanhempiemme toimintamallit - halusimme tai emme.
Olen ennenkin sen sanonut, mutta on kaksi sanaa, joilla pääsee pitkälle. Kiitos ja anteeksi. Kukaan ei ole virheetön, mutta oman virheellisyytensä myöntäminen on tervehdyttävää niin itselle kuin läheisillekin.

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Joskus nuorempana koin itseni niin irralliseksi, että mietin, ettei kukaan edes kaipaisi vaikka kuolisin.

Kun mä mietin elämääni, mä huomaan sen olleen täynnä ihmissuhteita, jotka ovat katkenneet. Läheisiä välejä ei ole yhteenkään ihmiseen, joka olisi ollut osa lapsuuttani. Se tekee kipeää sellaisina hetkinä kun muistot päästää pintaan.

Muistot lapsuuden hyvistä hetkistä merkityksellisten ihmisten kanssa nostavat helposti kyyneleet silmiin ja kaipaus täyttää mielen. Kummit eivät ole koskaan olleet tiivis osa elämääni, isovanhemmat ovat kuolleet jo n. 25 vuotta sitten eikä lapsiperhetuttuja oikein koskaan ollut.

Vielä yläasteella ja lukiossa yritin ripustautua ihmissuhteisiin. Näin jälkikäteen elämääni katsoessa näen miten olisin ollut valmis tekemään mitä tahansa kuuluakseni porukkaan. Koskaan en kuulunut. En ennen kuin lakkasin yrittämästä ja sillon olin jo n. 20-vuotias.

En tiedä miltä tuntuu kun ihmiset sanovat, että joku ihminen on ollut elämässä aina ja sille on voinut kertoa kaiken. Mulla ei ole tällaista suhdetta edes omiin vanhempiini vaikka ihan tekemisissä ollaankin. Mulle lapsuudenkodista ei ole muodostunut paikkaa, jonne lähtisin viikonlopuksi lasten kanssa. Kotoa muutosta tulee vappuna kuluneeksi 15 vuotta ja olen sinä aikana tainnut yöpyä kaksi kertaa vanhempieni luona. Käydään kylässä se pari tuntia muutaman kuukauden välein ja lapset on joskus yötä. Kyllä me pyhiä vietetään porukassa jonkin verran.

En kerro kenellekään kaikkea. Eri ystävien kanssa puhun erilaisista asioista. Moni tuntee minusta eri puolen kuin toinen. Yhä enemmän käännyn myös sisäänpäin ja sallin piilotellun introverttiuden nousta pintaan. Määritän paljon sosiaalisuuttani oman jaksamiseni näkökulmasta ja tätä on muiden monesti vaikeaa ymmärtää, koska ulospäin olen hyvin ekstrovertti.

Millaistakohan olisi jos olisi se tuttu aikuinen jonka puoleen aina kääntyä? Minä käännyn ystävieni puoleen, mutta eivät he ole olleet osa lapsuuttani. Entä jos olisi se suunnilleen saman ikäinen sisarus, jonka kanssa voisi jakaa kokemuksia? Taisin olla seitsemän kun velipuoli lähti armeijaan ja muutti sitten pois kotoa. Vanhempi sisarpuoli lähti kun olin vuoden ikäinen ja toisen kanssa emme koskaan jakaneet samaa kattoa, samasta huoneesta puhumattakaan.

Joskus nuorempana koin itseni niin irralliseksi, että mietin, ettei kukaan edes kaipaisi vaikka kuolisin. Niistä ajatuksista on kauan. Niiden ajatusten olemassaolo kuitenkin kertoo siitä kuinka kova tarve minulla oli tulla nähdyksi omana itsenäni.

Kun mä ajattelen omassa elämässäni olleita ihmissuhteita (myös muita kuin parisuhteita), ne ovat kaikki katkenneet tavalla tai toisella ihmisten tasapainottomuuteen. Niitä on leimannut epätasapainoisuus, vallankäyttö, toisessa roikkuminen, miellyttäminen, luottamuksen pettäminen tai muut sosiaaliseen kanssakäymiseen vaikuttavat haasteet. Myös aikuisten väliset suhteet ovat vaikuttaneet lapsen tärkeiden suhteiden katkeamiseen.


Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa sekä omien lasten mahdollisuuksiin saada pysyviä ihmissuhteita. Musta on myös helpottavaa, että koko ajan enemmän löydän oman tapani elää ja olla. Ehkä kirjoitin tämän myös siksi, että jos sulla on pysyvä ihmissuhde, muista olla siitä kiitollinen - se ei kaikille ole itsestäänselvää.



sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Miks ei se vaan laihduta?

Onpas se lihonut! Miten se voi päästää itsensä tuohon kuntoon? Syö enemmän kuin liikkuu. Onpa varsinainen herkkuperse. Miks ei se vaan laihduta?

Nämä ovat ajatuksia, joita tiedän monien minustakin ajattelevan. Ylipaino ja lihominen tuottavat suurta häpeää ja vaikuttavat sosiaalisiin suhteisiin. Vaikeinta on tavata ihmisiä, joita en ole tavannut pitkään aikaan, sillä häpeän. Aihe on tabu. Se havaitaan, mutta siitä ei puhuta ja siitä kirjoittaminen on suunnattoman vaikeaa.

Inhoan omaa peilikuvaani, inhoan kiristäviä vaatteita ja inhoan sitä ajatusta, että voin sairastua diabetekseen vain siksi millaiseen kuntoon olen itseni päästänyt.


"Syöminen aktivoi kielen makureseptorit. Niistä lähtee aivoille viesti, joka aktivoi mielihyväkeskuksen. Keskus vapauttaa muun muassa dopamiinia. Se on välittäjäaine, joka aktivoi mielihyvän kokemuksia.

Kaikki syöminen aiheuttaa mielihyvää, mutta sokeri aktivoi mielihyväkeskusta kovemmilla kierroksilla kuin esimerkiksi parsakaali. Mitä enemmän tätä mielihyvää tuottavaa reittiä aivoissa käytetään, sitä vahvemmaksi se tulee.

Kuulostaako tutulta? Kyllä, tämä on se sama prosessi, jolla alkoholi ja huumeet vaikuttavat. Onneksi sokerin vaikutus on kuitenkin heikompi." (terve.fi)

Minä olen oppinut tunnesyöjäksi. Se tarkoittaa, että syön iloihin sekä suruihin. Syön, jotta saisin jostain mielihyvää. Tällä taktiikalla olen lihonut 25kg ajasta ennen lapsia. Se on paljon mukana kannettavaksi ja nyt ensimmäistä kertaa paino alkaa tuntua, sillä ihmistä ei ole rakennettu kantamaan tällaista määrää ylimääräistä mukanaan. Kuvat kuuden vuoden takaa ovat tuskaista katsottavaa, sillä ne eivät vastaa peilikuvaa ja niistä lapset hädintuskin tunnistavat äitiään.

Miksi en sitten vain laihduta?

Olen riippuvuuksille altis ihminen. Olen ollut koukussa tupakkaan, nyt olen koukussa sokeriin ja koukun katkaiseminen pelottaa. En myöskään usko omalla kohdallani totaalisen sokerittomuuden pysyvyyteen tai joutuisin elämään koko loppuelämäni välttelemällä sokeria. Kun riippuvuus on kerran syntynyt, se aktivoituu aina uudelleen jos ihminen altistuu rippuvuudeen aiheuttavalle aineelle. Tämä tapahtuu, on kyseessä sitten päihteet, pelaaminen tai se sokeri. Tällöin katkaisun joutuu tekemään uudelleen.

Miltä sokerikoukun katkaiseminen tuntuu? En tiedä - en ole koskaan katkaissut sitä. Edellisen kerran kun tietoisesti pudotin painoani, olin nuorempi, minulla oli runsaasti aikaa liikunnalle eikä minulla ollut kilpirauhasen vajaatoimintaa. Riitti kun siistin syömiseni ja lisäsin liikuntaa. Niin helppoa se oli. Ratsastin, tanssin ja lenkkeilin - elin aktiivista elämää.

Nyt kaikki tuntuu vaikealta vaikka olen tehnyt päätöksen, etteivät asiat voi jatkua näin. Epäonnistumisen pelko huutaa olkapäällä ja haluaisi deletoida tämänkin tekstin, jotta en nolaa itseäni julkisesti. Arkea odotellessa mieleni tekisi syödä kaikki hiilarimättö kaapeista aivan kuin se olisi loppumassa maan päältä, koska SITTEN KAIKKI ON OHI! Siltä tuntuu vaikea sokerikoukku, joka liittyy tunnesäätelyn haasteisiin. Riippuvuuksista irti pääsemisessä on olennaisinta korvata riippuvuus toisella, terveellisemmällä toimintatavalla.

Mikä voisi olla terveellisempi toimintatapa? Sanoisin, että karkin sijasta porkkana ja liikunta. Vaikka painonpudotuksessa ruokavalio on kaikista tärkein, se ei päde silloin kun on kyse tunnesyömisestä. Tällöin on löydettävä tapa vapauttaa endorfiinit muilla keinoilla kuin syömällä ja olen aiemminkin huomannut, että minulla liikunta ja ruokavalio kulkevat käsi kädessä. Kun liikun paljon, syömisen tarve vähenee. Näin ollen liikunta on minulla numero yksi ja ruokavalio seuraa sen perässä kuin varjo.

Tässä kohtaa tilanne muuttuukin haastavaksi. Mistä löytää motivaatio kotitreeneille, osaaminen tehdä treenit oikein ja aika niiden tekemiseen? Jo liian kauan liikunta on ollut koirien pakollista juoksuttamista, jolloin koirat juoksevat, mutta omistaja ei. Moni on ratkaissut tilanteen personal trainerilla, joka huolehtii ruokavaliosta sekä piiskaa treenien parissa, mutta siihen ei ole varaa - ei vaikka yrittäisin priorisoida. Meidän tilanteessamme hyvin harvoin olemme myöskään molemmat aikuiset yhtä aikaa lasten kanssa. Sillä aikaa kun selkäni käännän, seisoo pienin pöydällä, kääntää hellan päälle tai saa muuta mahdollista tuhoa aikaan. Onko oikea hetki illalla kun lapset käyvät nukkumaan? Milloin sitten itse nukun kun talo hiljenee n. 21 ja päivä alkaa jälleen 5:45?

Itseinhon ja häpeän kanssa eläminen on henkisesti raskasta ja niin kehopositiiviseksi en kykene, että rakastaisin +25 kerryttämääni kiloa. Ne rajoittavat elämääni enkä halua enää nähdä tulevaa kesää tämän kokoisena. En voi myöskään enää ajatella, että ehdin laihduttamaan myöhemminkin. Tuhoan vähitellen sekä kehoni että mieleni.

Ennen kaikkea haluan kuitenkin muuttua terveelliseksi esikuvaksi lapsilleni ja suojella heidät tunnesyömisen tuskalta. Syömisen aikaansaama hyvänolon tunne kestää vain hetken, jonka jälkeen olo on entistä huonompi. Paljon parempi vaihtoehto on löytää elämäänsä tasapaino, jossa mieli ja keho voi hyvin.