Miks ei se vaan laihduta?

Onpas se lihonut! Miten se voi päästää itsensä tuohon kuntoon? Syö enemmän kuin liikkuu. Onpa varsinainen herkkuperse. Miks ei se vaan laihduta?

Nämä ovat ajatuksia, joita tiedän monien minustakin ajattelevan. Ylipaino ja lihominen tuottavat suurta häpeää ja vaikuttavat sosiaalisiin suhteisiin. Vaikeinta on tavata ihmisiä, joita en ole tavannut pitkään aikaan, sillä häpeän. Aihe on tabu. Se havaitaan, mutta siitä ei puhuta ja siitä kirjoittaminen on suunnattoman vaikeaa.

Inhoan omaa peilikuvaani, inhoan kiristäviä vaatteita ja inhoan sitä ajatusta, että voin sairastua diabetekseen vain siksi millaiseen kuntoon olen itseni päästänyt.

"Syöminen aktivoi kielen makureseptorit. Niistä lähtee aivoille viesti, joka aktivoi mielihyväkeskuksen. Keskus vapauttaa muun muassa dopamiinia. Se on välittäjäaine, joka aktivoi mielihyvän kokemuksia.

Kaikki syöminen aiheuttaa mielihyvää, mutta sokeri aktivoi mielihyväkeskusta kovemmilla kierroksilla kuin esimerkiksi parsakaali. Mitä enemmän tätä mielihyvää tuottavaa reittiä aivoissa käytetään, sitä vahvemmaksi se tulee.

Kuulostaako tutulta? Kyllä, tämä on se sama prosessi, jolla alkoholi ja huumeet vaikuttavat. Onneksi sokerin vaikutus on kuitenkin heikompi." (terve.fi)

Minä olen oppinut tunnesyöjäksi. Se tarkoittaa, että syön iloihin sekä suruihin. Syön, jotta saisin jostain mielihyvää. Tällä taktiikalla olen lihonut 25kg ajasta ennen lapsia. Se on paljon mukana kannettavaksi ja nyt ensimmäistä kertaa paino alkaa tuntua, sillä ihmistä ei ole rakennettu kantamaan tällaista määrää ylimääräistä mukanaan. Kuvat kuuden vuoden takaa ovat tuskaista katsottavaa, sillä ne eivät vastaa peilikuvaa ja niistä lapset hädintuskin tunnistavat äitiään.

Miksi en sitten vain laihduta?

Olen riippuvuuksille altis ihminen. Olen ollut koukussa tupakkaan, nyt olen koukussa sokeriin ja koukun katkaiseminen pelottaa. En myöskään usko omalla kohdallani totaalisen sokerittomuuden pysyvyyteen tai joutuisin elämään koko loppuelämäni välttelemällä sokeria. Kun riippuvuus on kerran syntynyt, se aktivoituu aina uudelleen jos ihminen altistuu rippuvuudeen aiheuttavalle aineelle. Tämä tapahtuu, on kyseessä sitten päihteet, pelaaminen tai se sokeri. Tällöin katkaisun joutuu tekemään uudelleen.

Miltä sokerikoukun katkaiseminen tuntuu? En tiedä - en ole koskaan katkaissut sitä. Edellisen kerran kun tietoisesti pudotin painoani, olin nuorempi, minulla oli runsaasti aikaa liikunnalle eikä minulla ollut kilpirauhasen vajaatoimintaa. Riitti kun siistin syömiseni ja lisäsin liikuntaa. Niin helppoa se oli. Ratsastin, tanssin ja lenkkeilin - elin aktiivista elämää.

Nyt kaikki tuntuu vaikealta vaikka olen tehnyt päätöksen, etteivät asiat voi jatkua näin. Epäonnistumisen pelko huutaa olkapäällä ja haluaisi deletoida tämänkin tekstin, jotta en nolaa itseäni julkisesti. Arkea odotellessa mieleni tekisi syödä kaikki hiilarimättö kaapeista aivan kuin se olisi loppumassa maan päältä, koska SITTEN KAIKKI ON OHI! Siltä tuntuu vaikea sokerikoukku, joka liittyy tunnesäätelyn haasteisiin. Riippuvuuksista irti pääsemisessä on olennaisinta korvata riippuvuus toisella, terveellisemmällä toimintatavalla.

Mikä voisi olla terveellisempi toimintatapa? Sanoisin, että karkin sijasta porkkana ja liikunta. Vaikka painonpudotuksessa ruokavalio on kaikista tärkein, se ei päde silloin kun on kyse tunnesyömisestä. Tällöin on löydettävä tapa vapauttaa endorfiinit muilla keinoilla kuin syömällä ja olen aiemminkin huomannut, että minulla liikunta ja ruokavalio kulkevat käsi kädessä. Kun liikun paljon, syömisen tarve vähenee. Näin ollen liikunta on minulla numero yksi ja ruokavalio seuraa sen perässä kuin varjo.

Tässä kohtaa tilanne muuttuukin haastavaksi. Mistä löytää motivaatio kotitreeneille, osaaminen tehdä treenit oikein ja aika niiden tekemiseen? Jo liian kauan liikunta on ollut koirien pakollista juoksuttamista, jolloin koirat juoksevat, mutta omistaja ei. Moni on ratkaissut tilanteen personal trainerilla, joka huolehtii ruokavaliosta sekä piiskaa treenien parissa, mutta siihen ei ole varaa - ei vaikka yrittäisin priorisoida. Meidän tilanteessamme hyvin harvoin olemme myöskään molemmat aikuiset yhtä aikaa lasten kanssa. Sillä aikaa kun selkäni käännän, seisoo pienin pöydällä, kääntää hellan päälle tai saa muuta mahdollista tuhoa aikaan. Onko oikea hetki illalla kun lapset käyvät nukkumaan? Milloin sitten itse nukun kun talo hiljenee n. 21 ja päivä alkaa jälleen 5:45?

Itseinhon ja häpeän kanssa eläminen on henkisesti raskasta ja niin kehopositiiviseksi en kykene, että rakastaisin +25 kerryttämääni kiloa. Ne rajoittavat elämääni enkä halua enää nähdä tulevaa kesää tämän kokoisena. En voi myöskään enää ajatella, että ehdin laihduttamaan myöhemminkin. Tuhoan vähitellen sekä kehoni että mieleni.

Ennen kaikkea haluan kuitenkin muuttua terveelliseksi esikuvaksi lapsilleni ja suojella heidät tunnesyömisen tuskalta. Syömisen aikaansaama hyvänolon tunne kestää vain hetken, jonka jälkeen olo on entistä huonompi. Paljon parempi vaihtoehto on löytää elämäänsä tasapaino, jossa mieli ja keho voi hyvin.

Lapsen oikeus olla oma itsensä - otteita meidän elämästä

Lapsen oikeuksien viikkoa on vietetty tällä viikolla. Viikon teemana on jokaisen lapsen oikeus olla oma itsensä. Teemaviikon tavoitteena on edistää YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen tunnettuutta erityisesti lasten ja nuorten parissa. Sopimuksen tärkein tavoite on terveyden, koulutuksen, tasa-arvon ja turvan takaaminen kaikilla lapsille.

📸 Ida S.

Lapsen oikeus olla oma itsensä, on aihe, jonka äärelle vanhempana joutuu pysähtymään uudestaan ja uudestaan. Haluanko antaa lastemme kasvaa sellaisiksi kuin he aidoimmillaan ovat vai haluanko yrittää kasvattaa heidät sellaiseksi millaisia minä haluaisin heidän olevan? Vastaus tähän kuuluu, että haluan tietysti kasvattaa heidät omanlaisikseen, mutta onko se käytännössä helppoa? Ei ole. Ei ainakaan minulle. 

Olen voimakasluonteinen sekä impulsiivinen ja tunnesäätelyni on heikkoa sellaisissa hetkissä kun minussa aktivoituu omat ristiriitaiset kokemukseni. Myös silloin kun introvertti osa minusta on ylikuormittunut sosiaalisista kontakteista, kuormittuminen siirtyy vuorovaikutukseen lasteni kanssa. Tällöin herkästi sorrun puuttumaan heidän käytöksessään sellaisiin asioihin, joihin toisenlaisessa vireystilassa en puuttuisi. Tämähän on oikeastaan melkoinen noidankehä. Äiti on kuormittunut, josta seuraa, ettei äiti jaksa olla läsnä, josta seuraa, että lapset alkavat hakea huomiota, josta seuraa, että äiti kuormittuu, josta seuraa, että äiti komentaa, josta seuraa, että lapset saavat huomiota, josta seuraa, että he toistavat käytöksensä, josta seuraa, että äiti toistaa käytöksensä. Ja näin lapset ovat kouluttaneet äidin toimimaan haluamallaan tavalla sen sijaan, että äiti saisi lapset toimimaan haluamallaan tavalla. Selkeää eikö totta!

Millaisiksi haluaisin lasten kasvavan? Sellaisiksi, että he seisovat omilla jaloillaan, uskovat itseensä ja heillä on erilaisiin tilanteisiin sopivat käytöstavat, joilla he osoittavat kunnioituksensa muita ihmisiä kohtaan. Kohtelemalla muita kauniisti, toivon heidänkin tulevan kauniisti kohdelluiksi. Läheskään aina tämä ei elämässä toteudu, mutta nythän saankin maalata toiveideni mukaisen mielikuvan. Haluaisin myös, että koti on paikka, jossa saa naurun lisäksi huutaa ja kiukuta ilman, että siitä seuraa mitään pahaa.

Lapsuus tarjoaa mahdollisuuksia pohjustaa tulevaisuutta. Tässä siis teille kertomus eräästä maanantaista, jolloin esikoisen piti tanssia harrastuksensa syysnäytöksessä teatterin lavalla. Hän odotti näytöstä suurella innolla ja pikkusisko 3v oli myös mukana yleisössä.

Ymmärrettävästi 3-vuotiaalla oli tarve välillä kysyä asioita etenkin kun salissa oli aina pimeää ennen seuraavan numeron alkua. Ensin ajattelin hyssytellä isänsä sylissä istuvaa tyttöä, ettei hän nyt vain häiritsisi ketään. En tosin hyssytellyt, koska kyselyt tapahtuivat pääasiassa ohjelmanumeroiden välillä. Näytöksessä nähtiin myös sirkusnumeroita nuorten sirkustaitureiden esittäminä. Pikkusiskon tulkinnan mukaan eräässä ohjelmanumerossa olikin vähällä käydä huonosti:

"Onneks ne sai sen kiinni! Olis muuten tuntunu päässä ikävältä."

Mikä onni, etten peittänyt tätä oivallusta oman hyssyttelytarpeeni alle. Uskallan olettaa edessä istuneiden naisten hytkymisestä päätellen, ettei tämä hämärässä salissa kajautettu tulkinta jättänyt heitäkään kylmäksi. Se toi aivan oman twistinsä temppuun, jossa lapsi pudottautui toisen harteilta selälleen muiden ottaessa kiinni. 

Viisivuotias esikoisemme on tanssinut isolla lavalla ryhmänsä mukana jo kaksi kertaa, sekä kolme- että nelivuotiaana. Tämä kerta hieman poikkesi aluksi muista, sillä alkoi kovasti itkettää vieraiden ihmisten määrä kun jätin hänet takatiloihin oman ryhmän mukaan. Ajattelin sen menevän ohi, mutta kun hänen ryhmänsä ilmaantui lavalle, hän ei ollutkaan mukana. Meitä kaikkia varmasti harmitti, sillä olimme ostaneet melko arvokkaat liput ja toki odotimme kovasti ryhmän valloittavaa esitystä. Vielä kamalammalta tuntui kuitenkin se ajatus, että lapseni on todennäköisesti itkenyt jo pitkään jännitystään takatiloissa enkä ole ollut häntä lohduttamassa. Minun oli hieman vaikeaa keskittyä muihin esityksiin ja samanlaista oli aistittavissa vieressäni istuvasta miehestäni. Harmi lapsen puolesta oli yhteinen. Kun väliaika alkoi, sinkosin hakemaan esikoista ennalta sovitusta paikasta ja oletin tapaavani itkuisen viisivuotiaan, joka säntää helmoihini.

Kolmen lapsen äitinä sitä joskus miettii, ettei mikään enää yllätä, mutta toisin kävi tälläkin kertaa. Ennen kuin kohtasin tytön, tanssinopettaja kertoi, ettei saanut millään häntä lavalle vaikka kaikkensa yritti. Tyttö vain kieltäytyi. Totesin hymyillen, että näin tällä kertaa ja kiiruhdin käytävän läpi itkevää lasta lohduttamaan. Löysinkö itkevän lapsen? En.

Keskustelu eteni kutakuinkin näin sen jälkeen kun lapsi oli iloisesti heippaillut hänestä huolehtineet ihmiset:

Minä: "Nnnnooooh? Mitenkäs se nyt silleen?" 
Lapsi: "Ai mitä?"
Minä: "Niinnnnoh siis, et sitten menny lavalle?"
Lapsi (hyvin kevyesti): "Mua vaan jännitti liikaa."
Minä: "Ooookkei."

Vastassa oli siis reipas ja hymyilevä tyttö, joka kyseli missä muut ovat ja arveli, ettei hänelle varmaan ole ruusua. Kun sitten katsomon lähettyviltä löysimme tutut ihmiset, hän poseerasi lahjuksiensa kanssa niin ylpeästi, leveästi ja ihailijansa ottavasti kuin vain viisivuotias osaa poseerata. Lopulta asettauduttuamme seuraamaan loppupuolta näytöksestä selvisi toinenkin syy siihen miksi hän ei mennyt lavalle.

"Mä en osannut askelia. Ope ei ollut opettanut niitä meille."

Oma tunnelma oli jo vähintäänkin hilpeä tästä viiltävästä analyysistä kun tanssiharjoitukset ovat pyörineet elokuusta lähtien. Täytyy siis ehdottomasti muistaa antaa palautetta tanssinopettajalle, että yrittäisi edes opettaa tunneilla.

Kotimatkalla hän tuli siihen tulokseen, että olisi pitänyt kuitenkin tanssia. Siinä sitten hienosti ajattelin käsitellä asiaa lapsen kanssa ja muotoilin, ettei epäonnistumisia kannata pelätä, johon lapsi: "Miten niitä voi pelätä?"

Olen jo monta kertaa todennut, että tämä lapsi tulee haastamaan minut elämän varrella uudelleen ja uudelleen. Hän asettaa minut vasten omia tunnetilojani ja lausahduksiani. En enää muista mikä oli tovi sitten aihe, mutta ongelmana oli, etten oikein saanut jutun juonesta kiinni. Mitä teki lapsi? Hän huokaisi ensin ja totesi sitten: "Emmä jaksa selittää." (hetken hiljaisuus) "No hyvä on, mä yritän." Voitte kuvitella, ettei tämä huokauksella varustettu lausahdus alunperin ole lapsen maailmasta lähtöisin. Kuka siis lopulta kasvattaa ja ketä?

Omaa tahtoa, värikkäitä aasinsiltoja, ällikällä lyöviä analyysejä, naurua, itkua, surua ja kasvukipuja. Pettymyksiä, virheitä, anteeksipyyntöjä, onnistumisia, rajojen asettamista ja hyväksyntää. Olla rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Haluan uskoa, että näillä eväillä on mahdollista kasvaa sellaiseksi kuin itse haluaa. 

Merkityskirjat: Helgan ja Helmerin viikonloppuveli

Sain kunnian yhteistyönä lukea ja arvioida Merkityskirjojen kolmannen eli uusimman osan nimeltä Helgan ja Helmerin viikonloppuveli. Merkityskirjat itsessään oli minulle täysin uusi tuttavuus, kuin myös kirjan kirjoittanut Terhi Kangas ja kuvittanut Anna Aalto. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Helga ja Helmeri saavat uuden pikkuveljen, joka vierailee heillä kerran kuukaudessa viikonlopun ajan. Tämä ei kuinkaan ole aivan mutkatonta - ei aikuisille eikä etenkään lapsille.

Kirjan myynnillä tuetaan Perhehoitoliiton työtä suomalaisen sijaisperhetoiminnan hyväksi ja jokaisesta kirjasta lahjoitetaan 7€ sijaisperhetoiminnan tueksi. 

Minulle on luettu lapsena ja siitä lähtien kun olen oppinut itse lukemaan, olen lukenut läpi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden. Lasten syntymän myötä oma lukeminen on jäänyt vähäiseksi ja romaanit ovat vaihtuneet lastenkirjoihin. En ole vielä osannut siirtyä äänikirjojen maailmaan, sillä kaipaan käsiini paperisia käänneltäviä sivuja. Minulle siitä syntyy osa lukemisen tunnelmaa. Lapsilla äänikirjoja on myös hyvin vähän ja sadut luetaan pääosin äidin ja isän toimesta. Elokuussa 5 vuotta täyttänyt esikoinen on oppinut jo myös jonkin verran lukemaan. Kirjoilla on valtava merkitys aikuisen ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. Jos kirjojen lukeminen aina ulkoistetaan äänikirjamuotoon, vuorovaikutus aikuisen ja lapsen välillä jää puuttumaan. Äänikirjoilla on toki paikkansa ja jos vanhempi ei koe lukemista omakseen, ovat äänikirjat ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin ei lukemista lainkaan.

Mielenkiintoni kohdistui kirjaan sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti. 10 tehtyä vuotta ohjaajana lastensuojelun sijaishuollossa opettivat muunmuassa sen, kuinka tärkeää asioita on käsitellä lapsen ikätason mukaisesti. Vaihe, jossa lapsi tulee laitokseen (uh, inhoan tätä sanaa, koska se voi olla hyvin harhaanjohtava) on äärimmäisen tärkeä kaikkien osapuolten kannalta. Kokemusta perhesijoituksista minulla ei ole, mutta asioiden käsittelyn tärkeys pätee jokaiseen tilanteeseen oli kyse sitten lyhyestä tai pitkästä sijoituksesta laitosluvilla toimivaan yksikköön tai perheeseen. Laitokseen sijoitettaessa osallisia muuttuvaan tilanteeseen ovat eritoten lapset, jotka on aiemmin sijoitettu yksikköön kun taas perheessä voi olla biologisia tai aiemmin sijoitettuja lapsia. Molemmissa tilanteissa ryhmän dynamiikka muuttuu. 

Nykyisessä työssäni koordinoin vapaaehtoistoimintaa, jossa aikuiset ryhtyvät pitkäaikaiseksi ystäväksi tukea tarvitsevalle lapselle tai nuorelle. Vapaaehtoinen aikuinen saa osallistua toimintaan niin halutessaan koko mahdollisen perheensä voimalla ja tällaiseen tilanteeseen Helgan ja Helmerin viikonloppuveli parhaimmillaan osuisi suorastaan loistavasti.

Vielä yhtenä näkökulmana haluan ehdottomasti nostaa esille omat pohdintani tukiperheenä toimimisesta. Halusin ehdottomasti kirjaa lapsille lukiessa miettiä toimisiko se työvälineenä jos jossain vaiheessa elämää päättäisimme ryhtyä tukiperheeksi.

Kirja on nyt luettu etuperin, takaperin, osissa ja kokonaan. Se oli todellakin luettava useampaan kertaan, koska jokaisella lukukerralla nousi esille uusia näkökulmia sekä pieniä yksityiskohtia - aivan kuten mielestäni tämän tyyppisen kirjaan kuuluu tehdä.

Asioiden käsittelyyn tarkoitetun kirjan kirjan kuuluu toimia prosessin omaisesti aikuisen ja lapsen vuorovaikutuksen välillä. Siihen täytyy voida palata ja löytää asioihin erilaisia näkökulmia. Sen täytyy olla helposti luettavaa ja osin samaistuttavaa. On täysin mahdotonta luetella kaikki ne asiat, jotka kirjassa tuotiin esille ja oikeastaan se on myös täysin tarpeetonta, koska jotainhan on jäätävä myös lukijan havainnoitavaksi. Minulle Helgan ja Helmerin viikonloppuveli sanoitti tunteita, lasten ja aikuisten maailman ristiriitaa, avasi erilaisten perheiden näkökulmaa ja tarjosi ratkaisuja.

Mielestäni kirjaa voisi suositella kenelle tahansa, sillä viimeksi tänään 5-vuotias tyttäreni löysi kirjasta yhtymäkohtia meidän iltapalahetkiin sekä siihen, ettei perheessäkään kaikkia voi aina hoitaa samalla tavalla. Uskon myös vahvasti, että kirja toimii erinomaisesti myös siinä tarkoituksessa, johon se on ensisijaisesti kirjoitettu eli tueksi heille, jotka päättävät ryhtyä lomaperheeksi ja miettivät kuinka käsitellä asiaa lasten kanssa!

Lopuksi on vielä pakko mainita näin koira-avusteista kasvatus- ja kuntoutustyötä opiskelevana, että mieltäni erityisesti lämmitti myös kirjan tarjoama eläinavusteinen ratkaisu.

Onnittelut kirjoittajille! En olisi uskonut, että joudun lukemaan ns. lastenkirjan useampaan kertaan voidakseni kirjoittaa siitä arvioinnin saatika, että minun olisi työstettävä kirjoijtusta useampana iltana. Kirja on tarkoin harkittu pientenkin yksityiskohtien osalta eikä sitä ole tehty huolettomasti roiskien. Se on onnistuneesti tarkoitettu vuorovaikutuksen välineeksi aikuisen ja lapsen välille.

Isänpäivän ihanuus!

Se, että ahdistun isänpäivän perinteisestä juhlinnasta kertoo enemmän minusta kuin muista. Some täyttyi eilen taas ihanista isä-lapsikuvista, huikean hienoista kakuista sekä oman isän, isoisän ja puolison hehkutuksista. Minäkin postasin kuvan meidän perheestä, koska niin kuuluu tehdä.

Kun olin lapsi, isäni makoili luultavasti kyllästymiseen saakka sängyssä odottamassa aamupalaa. Se kuului aina isänpäivään kuin myös äitienpäivään. Minusta tähän liittyy yksi iso ongelma. Miten ihmeessä aamupalan voi nauttia aamulla sängyssä ennen ylösnousua? Eikö kaikilla olekaan pissahätä heti herätessä? Kuppi kahvia lisäksi ja ylivuoto on valmis jo ihan päälle kolmekymppisellakin. Entäs ne kolme lasta, jotka pyörivät sängyssä mukana? Ei meidän 1,5 vuotiaan kanssa samaan sänkyyn mahdu minkäänlaista kakkupalaa saati kahvia tai muuten isänpäivän aamupalaa seuraava aktiviteetti on lakanapyykki.

Me päätimme jäädä viettämään isänpäivää kotiin, koska 120 km matka minun vanhempieni luo ei houkutellut kun vapaapäiviä oli vain yksi. Miehen isäkin oli estynyt kyläilemästä.

Sitä minä silti mietin, että miten isänpäivää oikein kuuluu viettää? Miten mitään juhlapyhää kuuluu viettää?

Huomaan, että ennen juhlapyhiä luon itselleni kuvitelman siitä millainen kyseisen päivän kuuluisi olla. Ihannekuvitelmassa isä ja äiti nauravat vaaleansävyisissä kuvissa yhdessä lasten kanssa, pöydässä on komea kattaus, kakku on hienosti koristeltu ja tunnelma on rakkauden täyttämä.

Voi hyvä tavaton miten kaukana todellisuus onkaan tästä.

Aamupala syötiin pöydän ääressä ja juhlan tuntu tuli siitä, ettei kukaan kaatanut mitään. Aamupalan jälkeen päivänsankari päätti vetäytyä kylpyhuoneeseen viettämään hellää hetkeä juuriharjan ja puhdistusaineen kanssa, koska kerrankin oli aikaa. Olimmehan sopineet, ettei hän tee niitä miljoonaa muuta hommaa, jotka odottavat pitkin pihoja. Ulos lähdettiin yhdessä, joten lasten saaminen ovesta pihalle, oli huomattavasti helpompaa kuin yksin. Isänpäivän ulkoilua suoritettiin täydessä kuravaatevarustuksessa. Jo pihassa 3v pisti huudoksi kun ajatus oli kävellä 250 metriä postilaatikolle ja vielä toinen mokoma takaisin. Lopulta hänen ulkoilunsa tapahtui liinakyydissä minun selässäni ja perheen isi kantoi 1,5-vuotiaan kotiin tämän muuten valikoidessa mieluummin eri suunnan kuin muilla.

Ulkoilun loppupuolella päivänsankari vielä vaihtoi rattaisiin puhjenneen sisäkumin ja tuli lämmittämään lasten kanssa kaapista einestä, koska minä jäin säätämään auton turvaistuimen asetuksia kun nyt kerrankin oli aikaa.

Lapsista 1/3 nukkui päiväunet, toinen ei saanut unta ja kolmas ei edes yrittänyt. Barbiet oli levitetty niin levälleen kuin ikinä on mahdollista. Keräämisen jälkeen kaikki pirulliset kymmenet kumikenkäparit joku kaatoi uudelleen ainakin kolme kertaa.

Jossain siinä päiväunien ja päivällisen välillä menetin isänpäivän kunniaksi hermoni kerran jos toisenkin.

Päivällinen oli juhlallinen. Mureketta, kermaperunat valmiina pussista uuniin, jugurttikastike ja kirsikkatomaatit suoraan purkista kippoon. Astiat oli kasassa pöydällä ja jokainen sai siitä riipiä omansa. Jälkkäriksi piti olla kääretorttua, mutta siitä olosuhteiden pakosta tuli rumasti koristeltu kakku. Esikoinen söi ruoan kakunhimoissaan, keskimmäisen kanssa taas kerran väännettiin siitä saako makeaa jos ei syö ruokaa ja pienin söi suurella innolla kaiken mitä oli tarjolla. Kukaan ei tälläkään kertaa kaatanut mitään.

Vauhtia oli tytöissä enemmän kuin laki sallii ja päätettiin (tai siis kuningasidea oli minun), että lähdetään pilkkopimeään kävelylle lamppujen kanssa. Jännää! Tytöt oli aivan innoissaan ja toiselle laitettiin otsalamppu ja toiselle possuvalo. Ai että miten reippaasti he käveli vaikka oli oikeasti todella pimeää ja satoi vettä. Sitä kestikin n. 400 metriä, jonka jälkeen kolmevee alkoi huutaa suoraa huutoa, että pyllyä kutittaa ja hän ei jaksa kävellä! Todellisuushan oli varmasti liika jännitys pimeästä, mutta sen asian tiedostaminen ei juurikaan fiilistä kohentanut kun pikkuneiti karjui niin, ettei mahdollisten ilvesten läsnäolosta ollut pienintäkään huolta. Isi siinä sitten ritarillisesti otti toisen kantaakseen ja seurauksena oli astmaatikolle tyypillinen hengenahdistus.

Kotona riisuttiin kaikki kuravaatteet, jotka oltiin puettu edellä mainittua n. 20 minuutin ihanaa perheulkoilua varten. Sukellettiin vielä saunan lämpöön ja mies täytti lasten ammeet. Loppujenlopuksi ammeessa taisteltiin ahtaudesta kun viisvee oli jalat mutkalla, että pikkuvelikin mahtuisi mukaan.

Isänpäivä ei mitenkään taas sujunut maalaamani mielikuvan mukaisesti. Sitä minä vain mietin kuinka monelle käy juhlapyhinä niin, että todellisuus ja mielikuva ovat valovuosien päässä toisistaan? Onko todella niin, että tällainen juhlapyhä on aina ihanan ja mahtavan rakkaudellisen läsnäolon täyttämä? Onko sitä jotenkin huono jos ei kykene järjestämään mitään erityistä, jota lapset muistelisivat vuosikymmenten päästä? Kyllä heillä oli upeat itsetehdyt kortit ja meillä lahja. Äidin vatuilla kakkuun kirjoittama ISI ja kaivurikynttilä herätti heissä myös iloa. Siksi mietinkin onko kaikkien osattava ja kyettävä viettämään isänpäivä hienosti vai onko kyse tässäkin somen luomasta ilmiöstä?

Kaiken tämän päätteeksi totean, että meidän perheen isä on paras meidän perheeseen ja kiitollinen olen siitä, että hän jaksaa lasten lisäksi myös minua, joka tunnesäätelyltäni toisinaan olen lapsiakin pahempi!

Ensimmäinen vihaviesti

Instagram-tilini päivittyy nykyisin pääasiassa arjen sattumuksista lasten kanssa. Jossain vaiheessa pidin tärkeimpänä prioriteettina sitä, että päivittäisin nimenomaan oivalluksia elämästä, mutta pian huomasin, ettei minulla ole aikaa jakaa puoliakaan niistä pitkistä aasinsilloista, joita arkeni on täynnä. Lakkasin siis taistelemasta lapsiaiheisia päivityksiä vastaan ja ne täyttävätkin nykyisin instatilini.

Kuvituskuva.

On kuitenkin yksi asia, jota olen säännöllisesti miettinyt: Lapsista tunnistettavien kuvien julkaiseminen sosiaalisessa mediassa. Tämä aihe on säännöllisesti esillä eri tiedotusvälineissä. Myönnän, että instatilit, joissa jaetaan lapsista kuvia, ovat aivan ihania. Lasten eleet, ilmeet ja jutut ovat vertaansa vailla. En kritisoi vanhempia, jotka jakavat kuvia, kunhan he tekevät sen vakaata harkintaa käyttäen. Lasten nakukuvat eivät kuulu sosiaalisen mediaan, eivät edes silloin kun kyse on viattomasta kylpyhetkestä. 

Ajatus sai uutta virtaa kun mahtavan Shitty is the new black -blogin Sarianna nosti aiheen esille omassa instassaan. Kävin itsekin kommentoimassa, sillä olin jälleen miettinyt, että alkaisin julkaista lapsistani sensuroimattomia kuvia. Oli yksi asia, jonka kommentoidessani nostin esille: minun työni. Olen varma, että tulen aina työskentelemään tavalla tai toisella lastensuojelun kentällä.

Vaikka nyt teen työtä enneltaehkäisevässä työssä vapaaehtoistyötä koordinonoiden, ennen tätä tein kymmenen vuotta töitä pitkäaikaisesti sijoitettujen lasten kanssa. Sosionomina en myöskään ole millään lailla ollut vastuussa lasten huostaanotoista, vaan tehnyt työtä sijoituksen/huostaanoton jälkeen.

Lastensuojelu kuitenkin aiheuttaa aina osassa ihmisistä suunnatonta vihaa, katkeruutta ja pettymystä. 

Niin kävi tälläkin kertaa ja vain päivä edellä mainitun kommenttini jälkeen sain ensimmäisen vihaviestini.

"Yrittäkää kasvaa sen verran aikuiseksi ja välittää muista kuin ittestänne eikä vihata ja vihata ja muka rakastaa lapsia mutta mutta keksitte valheita äideistä ja ne isät jotka raiskaa lapsia ja käyttää huumeita ja on karkoitettuja on parempia ihmisiä kuin äidit joiden lääkärin lausunnot heitätte tahalleen roskiin ja elätte valheissa ja aivopesette lapsia olemaan erossa oikeasta perheestä jotka äiti rakastaa mutta te tahalleen keksitte valheita jotta te näytätte paremmilta mutta piilotatte karkoitettuja lastenraiskaajia ja huumerikollisia ensikoteihin. Huom. Mä olen opiskellut kodinhoitajaksi ja teen työtä ihmisoikeuksien eteen. Ei tarvitse kehua itseään ja ehkä teet hyvää työtä mutten usko siihen 100% että se on aitoa. Kyllä tuskin sinua kiinnostaa kenenkään tarinat niin kauan kuin sosiaalityöntekijät sinua vetävät kuin koiraa näiden pienten lasten luokse. Kyllä perhetyöntekijäkin löi mun lasta ja uhkaili poliisi isällään. Teihin ja teidän aitoon olemiseen ei vaan voi luottaa se on teennäistä esittämistä että sinä saat leivän pöytään niinkuin sosiaalityöntekijät jotka piilottaa karkoitettuja lastenraiskaajia ja huumerikollisia ensikoteihin. Sama asia. Todella säälittävää ja ei voi muuta kuin sääliä.."

Vihaviesti täysin vieraalta ihmiseltä kolahti. Se tuntui erityisen pahalta, koska jossain vaiheessa elämää annoin työtä tehdessä itsestäni niin paljon, ettei minusta riittänyt enää omalle perheelleni. Priorisoin lapset työssä omien lasteni edelle. Nyt viestin mukaan olisinkin vain teennäinen esittäjä. 

Lastensuojelun työntekijöiden vaitiolovelvollisuus sinetöi huulet ja vaikka faktat olisivat väärin, niitä ei voi korjata. "En voi ottaa kantaa yksittäiseen tapaukseen." on mediastakin tuttu lause.

Niin kauan kuin sometilini on julkinen, olen ihmisten mielestä vapaata riistaa. Näin ollen seison edelleen päätökseni takana eikä jatkossakaan lapsistani julkaista kuvia, joista heidät voitaisiin nykyhetkenä tunnistaa. Poikkeus vahvistaa säännön, joten vauvakuvia saatan ripotella sinne tänne jatkossakin.

Olisiko sitten syytä vaieta siitä, että lastensuojelun työkenttä on lähtemättömästi osa minua? Hell no! Olen kiitollinen siitä, että elämä kuljetti minut tälle alalle ja aion jatkossakin rinta rottingilla sanoa tehneeni 10 vuotta työtä lasten suojelussa.

Kummin uusi mahdollisuus

Olen kummi kolmelle. Kummilapseni ovat 16- ja 9-vuotiaat tytöt sekä 1,5 kuukauden ikäinen poika. Yksi merkittävä asia erottaa näitä kummisuhteita; on kummius ennen omien lasten syntymää sekä kummius heidän jälkeensä. Omien lasten olemassaolo on muuttanut sitoutumistani kummilasteni elämään. Heidän tärkeyttään vanhemmuus ei ole muuttanut, mutta se on muuttanut ymmärrystä siitä, millainen merkitys kummilla voi lapselle olla.

Tytöt. En ole ollut heille hääppöinen kummi. Ensimmäisen kummilapseni elämässä olin aktiivisesti useita vuosia, mutta elämä tuli väliin ja muutin myös toiselle paikkakunnalle. Kävin enää harvoin synnyinpaikkakunnallani, sillä aikani vei työ ja eläinharrastukset. Pari kertaa kummilapsi kävi siskonsa kanssa meillä yökylässä, sitten nekin vierailut jäivät. En osannut ylläpitää suhdetta 120 kilometrin päähän. Olin nuori, vain jonkin verran päälle kahdenkymmenen ja lapseton. Annoin elämän mennä eteenpäin omalla painollaan, ylläpitäen pääasiassa syntymäpäivien muistamiset - enkä niitäkään ehkä aina ajallaan. Konfirmaatiokin jäi väliin, sillä olin kahta viikkoa aiemmin synnyttänyt kolmannen lapsemme enkä jaksanut vielä päiväreissua. Syyllisyys osallistumattomuudesta oli kamalaa. Joskus joudunkin muistuttamaan itselleni, että olen ollut myös läsnä, sillä muistoja on taskussa kummien päiväleiriltä, koulutielle siunaamisesta ja muista yhteisistä hetkistä. Muistan erään uuden vuoden aaton, kun kun pieni tyttö istui pulkassa ja raketit lähtivät väärään suuntaan. Ensimmäinen ajatukseni oli suojella lapsi vahingoilta. On kuitenkin tosiasia, että oman riittämättömyyden keskellä hyvät asiat unohtuvat ja ihminen näkee kaiken sen minkä olisi halunnut tehdä toisin.

Toinen kummilapseni kastettiin, kun asuin jo muualla. Suhde jäi käytännön tasolla hyvin etäiseksi alusta asti. Meidän aikuisten elämässä myllersi paljon asioita, eikä kukaan oikein tainnut tietää mitä elämältään haluaa ja millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Kummilapsi kasvoi, enkä minä ollut läsnä. Vuosien varrella olimme yhteydessä vain harvoin. Sorruin siihenkin ajatukseen, että kun hänellä oli paljon kummeja, yhden läsnäolon puutetta ei edes huomaisi. Nyt kun hän on jo yhdeksän ja minä pian 34, huomaan ajatuksen olleen tavattoman typerä. Kaikkia tarvitaan, sillä jokainen on omanlaisensa. Harvoin elämässä jaamme samoja asioita kaikkien ympärillä olevien ihmisten kanssa. Myös kummilapsilla on oikeus tarvita kaikkia kummejaan, niinkuin me aikuisetkin tarvitsemme erilaisia ystäviämme elämäämme. Lohdullisin ajatus tällä hetkellä on, ettei vielä ole liian myöhäistä olla parempi kummi. Seuraavaksi lohdullisin ajatus on, että on vain hyväksyttävä se millainen olen ollut.

En ole ollut läsnäoleva kummi, mutta toivon, että he molemmat tulevat tietämään heillä olevan aina erityinen paikka sydämessäni. Sitä paikkaa ei kukaan voi viedä ja lupaan olla yksi niistä aikuisista, joihin he voivat aina ottaa yhteyttä, vaikka olisi kulunut miten paljon aikaa välissä.

No sitten on tämä tuorein pikkuepeli, joka onkin ihan oma lukunsa. Hän on ensimmäinen kummilapseni sen jälkeen kun minusta on tullut äiti. Kun pappi kastepuheessaan puhui läsnäolosta ja sylistä, jossa istuen on turvallista yhdessä ihmetellä asioita, ymmärsin sydämessäni mitä hän tarkoittaa. Koen saaneeni uuden mahdollisuuden. Kummipyyntö on luottamuksen osoitus lapsen vanhemmilta ja se sisältää toiveen olla osana heidän lapsensa elämää sen jokaisessa vaiheessa. Tuon pyynnön merkitys avautuu todella vasta omien lasten jälkeen. Hyvä kummius ei ole kuitenkaan kiinni siitä onko kummilla lapsia. Lapseton kummi voi olla sata kertaa innokkaampi leikkijä tai kuuntelija kuin omien lasten kanssa loppuun kulutettu kummi. Vanhemmuuden myötä minun sisälläni on liikkunut palasia, jotka sitouttavat minut kummiuden tehtävään eri tavalla kuin aiemmin.

Meidän lapsillamme on ihanat kummit ja kuten jo ylempää voi päätellä, hyvä kummius ei ole mitenkään itsestäänselvää. Läsnäolo ja kiinnostuneisuus lapsen kuulumisista ovat olleet tärkeimpiä asioita matkan varrella vaikka jokainen heistä saakin olla kummi omalla tavallansa. Kummiuden ylläpitäminen vaatii yhteistyötä lapsen vanhemmilta sekä kummilta, sillä lasten ja aikuisten väliset suhteet eivät synny saati pysy yllä itsestään. Avainsana on läsnäolo. Lapsi on maailman paras huomaamaan onko aikuinen kiinnostunut hänestä vai ei.

Yhtälailla kun kirjoitan tätä kummiuden näkökulmasta, kirjoitan tätä muistutuksena ruuhkavuosi-itselleni, joka ei jaksaisi aina olla läsnä.

Lapseni ovat pieniä vain hetken.

Onnellisuuslataus

Usein kuulee puhuttavan siitä, miten paluu lapsuudenkotiin tuo mieleen onnelliset lapsuusmuistot ja tutut tuoksut kuljettavat mukanaan ihaniin mielenmaisemiin. En oikein osaa samaistua siihen, mutta on minullakin paikkani missä palaan lapsuuteen.

Olen aina rakastanut huvipuistoja, joista etenkin Linnanmäki kuljettaa minut hykerryttävän mahtaviin muistoihin. Jonotusta, odotusta, jännitystä ja kiljumista niin paljon, ettei seuraavana päivänä meinaa lähteä ääntä. Sellaista laitetta ei ollut mihin en olisi mennyt. Tätini oli kova mimmi, joka viisikymppisenä tutustutti minut vempeleisiin, joissa sai keikkua pää alaspäin. Muistan ensimmäisen kokemuksen silloisessa Enterprisessa ja sen miten tuntui, että G voimat veti mun naaman ihan roikkuvaksi enkä ole vieläkään ihan varma onko se palautunut kyseisen kieputuksen jäljiltä.

Eilen oli aivan mahtavan ihana päivä! Me vietetään todella harvoin perhepäiviä, jolloin laitetaan kimpsut ja kampsut autoon ja suunnataan pois arjesta. Muutaman kerran vuodessa käydään päivän verran sukuloimassa, mutta edellinen tällainen oman perheen kesken tehty reissu meillä oli viime vuoden elokuussa, jolloin kävimme myös Tykkimäellä.

Tykkimäelle ajaa reilun tunnin, joten se valikoitui kohteeksi pienten lasten kanssa jo ihan helppouden vuoksi. Eväät pakattiin mukaan, koska tiedettiin, että ollaan perillä lounasaikaan. Ahdettiin ne sitten kitusiimme parkkiksella, ettei meidän tarvitse heti mennä syömään vaan voitiin keskittyä olennaiseen ja kustannussyistä pärjättiin näin myös yhdellä ruokailulla.

2v7kk ja 5v tytöt oli täynnä onnellisuutta tästä kauan odotetusta huvipuistosta. Isompi muisti jo viime kesästä mitä odottaa, mutta pienemmälle huvipuisto oli kuin ihmemaa. Neidot kiersivät vempeleestä toiseen ja mikä mielettömintä, he istuivat ilman tappelua vierekkäin! Arjessa taistelun määrä on jotain aivan käsittämätönta, sillä riita syntyy siitä, että toinen katsoo väärin ja siitä, ettei toinen katso ollenkaan. He eivät voi istua vierekkäin edes autossa, mutta HUVIpuistossa kaikki erimielisyydet unohtui! Lasten onnellisuus tarttuu. Se menee luihin ja ytimiin, sillä vanhemman paras onni on onnellinen lapsi.

Esikoinen on aina kasvanut +2 käyrällä pituutensa suhteen ja nyt tuo käyrä avasi hänelle lisää mahdollisuuksia eri laitteisiin, vaikka ikää onkin vasta karvan verran vaille viisi vuotta. Tästä syystä myös minulla oli ranneke, jotta voisin mennä hänelle kaveriksi. Siitä kuulkaa syntyi onnellisuuden yliannostus! Oli aivan mieletöntä olla mukana kun pieni ihminen ylitti oman jännityksensä rajat ja uskalsi lähteä laitteisiin, jotka menivät jo korkemmalla sekä kovempaa vauhtia. "Ei pelota yhtään!" hän huusi, mutta en uskonut ollenkaan. Aivan varmasti pelotti, mutta pelko oli iloa pienempi. Mikä läsnäolon muoto olla lasten kanssa huvipuistossa ja mennä yhdessä laitteisiin! Siinä jos missä unohtuu kaikki muu.

Vaikka ranneke olikin pääasiassa sitä varten, että pääsin esikoisen kaveriksi laitteisiin, on totuuden nimissä myönnettävä, että oma lehmäkin oli ojassa. Tykkimäellä ei juurikaan ole jonoa mihinkään ja tämä mahdollisti sen, että isä ja lapset jaksoivat odottaa sen verran kun äiti kävi yksinkin parissa laitteessa. Ehkä pienen omantunnon piston tunsin laitteeseen istuessani ja katsoessani yksin kolmen lapsen kanssa odottelevaa miestä. Olen kuitenkin sen verran hyvä perustelemaan asioita itselleni, että päätin näyttää lapsille esimerkkiä; äitikin uskaltaa.

Ja voi elämä mikä onni! Siinä keikkuessani pää alaspäin ja lapsuuden kiljumisen vaihtuessa aikuisuuden nauruun, mä tajusin oman tunnelukkoni. Tajusin sen miten en uskalla tuntea hyviä asioita niin voimakkaasti kuin voisin. Vähättelen hyviä asioita ympärilläni, niinkuin muka vaatimattomuus kaunistaisi. Sen sijaan uskallan käsitellä negatiivisia asioita, pureskella niitä avoimesti ja joskus velloakin niiden aiheuttamissa tunnetiloissa. Siellä yläilmoissa roikkuessani olin onnellinen ja vapaa, sain nauraa ja hihkua, elää hetkessä. Mä luulen, että tämän kaltaista vapautta olen kokenut edellisen kerran ennen lapsia kun mulla oli vielä hevonen. Laukkailottelu maastossa oli se mikä vapautti mun sisäisen lapseni.

Kun me lähdettiin huvipuistosta kotiin, esikoista harmitti. Kuusi tuntia, mutta silti vielä jäi laitteita kokeilematta. Pienemmät sisarukset eivät enää jaksaneet ja oli pakko lähteä. Tunsin sen saman pettymyksen, sillä olisin itsekin jaksanut huvitella vielä. Kun lohdutin esikoista sanomalla: "Ensi kesänä sitten uudelleen." tiesin kuinka se lohdutus oli aivan yhtä tyhjän kanssa. Eihän se ajatus lohduttanut minuakaan - ei nyt eikä lapsena.

Valitettavasti en voi viettää kaikkia päiviäni pää alaspäin roikkuen ja ilosta nauraen, mutta voin pyrkiä olotilaan, jossa saan kokea enemmän sielusta kumpuavia hyviä tunteita! Mä myös lupasin itselleni, että jonain kesänä mä vien huvipuistoon ihan vain itseni ja aion päästää sisäisen lapseni valloilleen koko päiväksi.

Näe se mikä on kätesi ulottuvilla

Sain eilen illalla oivalluksen. Tuon oivalluksen seurauksena poistin vanhat blogit ja nykyisen blogin kirjoituksista 98% bittiavaruuteen.

Olen jumiutunut menneeseen kokemusmaailmaan. Vaikka olen kulkenut tätä matkaa jo 12 vuotta ja saanut muuttua valtavan paljon ihmisenä, olen silti kiertänyt kehää. Olen palannut aina samoihin teemoihin ja todennut niiden olevan edelleen olemassa.

Jokaisella meistä on historia. Historia vaikuttaa siihen millaiseksi tulevaisuus muotoutuu. Historia vaikuttaa meidän ajatuksiimme ja tapaamme toimia. Historia voi joko lamauttaa tai muokkautua vahvuudeksi. Olen aina halunnut ajatella niin, että minun historiani on osa minua. Ilman juuri sellaista historiaa kuin olen elänyt, en olisi muovautunut tällaiseksi kuin nyt olen.

Oman kokemukseni mukaan muutos etenee aina hitaasti. Ensin on toiminta, jota ohjaa kokemus ja tunne. Jossain vaiheessa järki alkaa viestittää, ettei tunne välttämättä ohjaa toimintaa oikeaan suuntaan. Tällöin järki ja tunne ovat ristiriidassa keskenään. Ristiriitaa kestää aikansa kunnes järki onnistuu kertomaan tunteelle, että toimintaa täytyy muuttaa.

Tästä alkaa haastavin vaihe, jolloin epäusko meinaa iskeä, koska prosessi tuntuu pysähtyneen. Muutokseen tarvitaan mukaan tunne, jota täytyy opettaa menemään oikeaan suuntaan, sillä järjen ja tunteen pitkäaikainen ristiriita ei ole hyväksi. Tämä on vaihe, jolloin epämukavuutta ja pettymyksiä täytyy sietää. Pettymyksiä syntyy kun järki on tullut jo tunnetta vahvemmaksi, mutta toiminnan muuttaminen ei siltikään onnistu. Uudelleen ja uudelleen havaitsee toimivansa liian voimakkaan tunteen vallassa, joka nousee omasta kokemusmaailmasta. 

Kuluu aikaa. Tuntuu, että  kaikki mahdollinen on jo saavutettu. Ihminen alkaa jälleen perustella toimintaansa historiallaan. Tapahtuu putoaminen takaisin kehään, jossa kaipaa jotain mitä ei edes osaa määritellä. Olo muuttuu levottomaksi ja epämukavaksi, silmien avautuminen on lähellä, koska epämukavuusalueella tapahtuu kehitys.

Kirjoitin eilen kirjoituksen siitä, etten kuulu minnekään. Pyöritin jälleen samaa kuulumattomuuden tunnettani kuin olen pyörittänyt sata kertaa aiemminkin. Tuon samana tekstin kirjoittaminen tuntui niin epämukavalta, että poistin sen muiden mukana. Tekstin kirjoittaminen oli epämukavuusalueella ja se pakotti minut pyrkimään pois, katsomaan eteenpäin.

Tapahtui myös jotain muuta, jolla oli vahva vaikutus kortin kääntöpuolella.

Erittäin rakkaan ystäväni puoliso (tärkeä meille hänkin) sai keväällä syöpädiagnoosin. En ollut tavannut ystävääni kasvotusten tuon diagnoosin jälkeen. Eilen tapasimme pitkästä aikaa. Halatessamme keskellä kaupunkia, kyyneleet valuen, hänen ensimmäiset sanansa olivat: "Ihana nähdä sua." Tiedättekö mitä tapahtui? Minä uskoin ja minä ymmärsin.

Kaikkien ihmisten ei tarvitse olla olemassa kuuluakseen johonkin suurempaan ryhmään. Kun sydämessään kokee kuuluvansa osaksi perhettä ja ystävyyttä, voi olla olemassa sitä hetkeä varten kun olkapäätä tarvitaan.

Kasvot aidan takana

20.6. lähtiessäni juhannusvapaalle, julkaisin työni puolesta nämä ajatukset. Haluan jakaa ne myös blogissani vaikka juhannus jo menikin. Tämä on aihe, joka ei vanhene.

"Aurinko paistaa, ihmiset iloitsevat kerrankin upeasta juhannussäästä, kantavat kassikaupalla grillattavaa kaupasta ja siirtyvät juhannuksen viettoon. Pihapelit kaivetaan nyt viimeistään esille, saunotaan, kerätään kukkia tyynyn alle, sukulaiset ja ystävät kokoontuvat yhteen, Suomenlippu liehuu salossa yöttömän yön juhlan kunniaksi ja kokot roihuavat siellä missä ne voidaan turvallisesti sytyttää.

Näin juhlan alla on tapana miettiä iloisia asioita ja vaieta kääntöpuolesta, koska ei ole suotavaa olla synkistelijä ja ilonpilaaja.

On kuitenkin olemassa asioiden kääntöpuoli. Kääntöpuolella ovat yksinäiset perheet ja yksinäiset lapset. Läheiset voivat olla niin kaukana, että yhteistä aikaa on mahdotonta viettää. Perhe voi myös olla täysin vailla tukiverkostoja, lapset vailla kavereita. Yksinäisyyden takana voi olla yhtä hyvin myös ero tai vanhemman menehtyminen.

Sitten on vähävaraisuus. Yltäkylläisesti täytetyt ostoskärryt vyöryvät pitkin markettien käytäviä. Samoilla käytävillä osa miettii mistä saa ruoan pöytään sillä viikolla. Heidän joukossaan on paljon vähävaraisia lapsiperheitä.

Jalkauduimme hiljattain hanketyöntekijöiden porukalla Lahden kaupungille. Torilla oli tivoli. Tänä päivänä hinnoiltaan kyseiset ilonpidon paikat voivat olla liian kalliita keskituloisillekin, mutta erityisesti mietin sitä kuinka tivoli on kaikkien nähtävillä, mutta ei läheskään kaikkien saavutettavissa. Mietin miltä mahtaa tuntua jos lapsi toivoo pääsevänsä tivoliin ja hänelle täytyy toistuvasti kertoa, ettei se ole mahdollista. Tällöin tivolin aidat muodostuvat konkreettiseksi esimerkiksi vähävaraisuudesta. Minun ei tarvitse edes sulkea silmiäni kuvitellakseni aidan takana lapsen katsomassa laitteiden pyöritystä.

Vaikka tässä on vain muutama esimerkki, väitän, että juhlapyhät kärjistävät yksinäisyyden ja vähävaraisuuden ympärillä olevia tunteita.

On totta, että kaikkien ei tarvitse muuttua murheellisiksi sen vuoksi, että meidän maamme kätkee sisään erilaisia tarinoita. Aina silloin tällöin on kuitenkin hyvä pysähtyä ja katsoa ympärilleen, sillä sydämensä avaaminen elämälle opettaa meille aina jotain sekä itsestämme, että myös muista. Sydämen avaaminen muille, voi puolestaan muuttaa toisen ihmisen käsitystä ihmisyyttä, inhimillisyyttä ja yhteiskuntaa kohtaan.

Kun tänään itse lähden kotiin, aion ottaa juhannukseni tärkeimmiksi asioiksi muutaman asian, jotka eivät ole riippuvaisia muusta kuin minusta itsestäni.

Kohtaaminen.

Läsnäolo.

Välittäminen.

Näiden myötä haluan toivottaa teille lämmintä juhannusta!"

Tule sellaiseksi kuin olet

”Vaikuttavinta eriarvoisuuden kaventamisessa on taata kaikille lapsille parhaat mahdolliset edellytykset kasvulle ja kehitykselle, hyvinvoinnille sekä oppimiselle. Lapsuudessa luodaan perusta aikuisiän hyvinvoinnille.

Vaikka perheen ja lapsen elämässä riskejä olisikin, erilaiset suojaavat tekijät voivat turvata kasvua. Näistä tärkeimpiä ovat myönteiset ihmissuhteet sekä onnistumisen kokemukset esimerkiksi koulussa tai harrastuksissa. Pärjäävyys syntyy koetusta hyväksynnästä, kannustavuudesta, keskustelevasta ja kuuntelevasta ohjauksesta, johdonmukaisuudesta, kiinnostuneisuudesta sekä myönteisestä asenteesta.” (THL 2019)

Eilen vapaaehtoisten koulutusillassa syvennyimme lapsuuden ja nuoruuden kehitysvaiheisiin. Parasta maustetta mielestäni olivat jaetut pohdinnat ja kokemukset, sillä erilaisten asioiden jakaminen sekä kuulluksi tuleminen ovat elämää rikastuttavia elementtejä. Katsomme elämää kukin omasta näkövinkkelistä. Vinkkeliin vaikuttaa mm. siihen asti eletty elämämme, jossa vanhemmillamme on usein ollut mittava rooli. Kun kokemusten jakamisesta nauttii aikuinen, mikä onkaan niiden merkitys lapsen tai nuoren elämässä.

Perheillä on elämässään erilaisia tilanteita, puhumattakaan erilaisista perhemuodoista, jotka joko rikastuttavat tai aiheuttavat haasteita. Toisilla on vahvat tukiverkostot, kun taas toiset ovat hyvin yksin ja siihen millaisiksi kehitymme, vaikuttaa niin geeniperimä kuin ympäristö. Kokemukseni mukaan yksinäisyyttä sekä tukiverkostojen puutetta esiintyy kuitenkin niin vähävaraisissa perheissä kuin taloudellisesti hyvin pärjäävissä. Elämänkriisejä osuu tavalla tai toisella kaikkien kohdalle. On kuitenkin turhaa tässä yhteydessä verrata ihmisten elämäntilanteita, sillä jokainen tarina on yksilöllinen.

Yksi on varmaa. Kaikilla lapsilla perustarpeet ovat samanlaisia. He tarvitsevat huolenpitoa ja hoivaa. Heillä on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi, olla hyväksytty sellaisena kuin on. Jokaisella lapsella on tarve tuntea olonsa turvalliseksi. Perustarpeiden lisäksi lapsella voi olla omia erityistarpeita, joihin hänen lähipiirinsä vastaa parhaan kykynsä mukaisesti.

Palatakseni eiliseen koulutusiltaan, se sai minut toden teolla ajattelemaan sitä, kuinka tärkeää on saada kasvaa hyväksyttynä ja omanlaisenaan yksilönä. Lapset tarvitsevat elämäänsä ihmisiä, jotka ihailevat heidän persoonaansa sekä tapaansa olla lapsi. He tarvitsevat ihmisiä, jotka hyppäävät mukaan mielikuvituksen maailmaan, mutta ovat silti vierellä luomassa turvaa. Yhdessä mielikuvituksen maailmaan hyppäämisessä on voimaa. Yhdessä ilojen ja surujen jakamisessa on voimaa. Kuuntelemisessa on voimaa. Läsnäolossa on voimaa.

”Lapsi on hyväksyttävä sellaisena kuin hän on. Pelokasta ja varautunutta lasta ei pidä väkisin tsempata rohkeammaksi, vaan on mietittävä keinoja, jotka auttavat lasta selviämään omana itsenään.” (Huttu 2017)

Edellä esitetyn ei pitäisi olla ydinfysiikkaa, mutta se vaatii meiltä aikuisilta kykyä pysähtyä oman itsemme sekä lasten äärelle, kykyä kuulla ja kykyä nähdä. Kun puhutaan hyvästä kasvusta, se edellyttää toisinaan maailman katsomista lapsen silmin.

Lähteet

Huttu 2017. Sari Mattilan artikkelissa: Lapsen aivot janoavat syliä ja hyväksyntää – Neurotietelijä Tiina Huttu: ”Läheisyys ja kosketus ovat yhtä tärkeitä kuin ruoka ja uni.” Helsingin sanomat. 17.3.2017 https://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/498177-lapsen-aivot-janoavat-sylia-ja-hyvaksyntaa-neurotieteilija-tiina-huttu-laheisyys-ja [Viitattu 22.5.2019]

THL 2019. Hyvinvointi- ja terveyserot. Lapset ja perheet. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 17.5.2019 https://thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/eriarvoisuus/elamankulku/lapset-ja-perheet [Viitattu 22.5.2019]

Marttyyri ei ole supersankari

Olen elämässäni ollut mestari vetämään ylleni marttyyrin viitan. Olen kietoutunut siihen niinä hetkinä, jolloin olen kokenut, etten jaksa ilman apua. "Kyllä mä pärjään." "Joo joo, mä hoidan." "Ei tarvii auttaa." "Ihan hyvin menee." Tämä marttyyri pukee viitan ja nenä pystyssä osoittaa omaa paremmuuttaan kun niin hienosti venyy erinäisiin asioihin, vaikka ei oikeasti jaksaisi.

Jokin on muuttunut. Jotain minussa on liikahtanut. Minä olen viimeinkin ruvennut kasvamaan ulos viitastani.

Meillä kiertää tällä hetkellä flunssa. Tytöt ovat jo köhää lukuunottamatta kunnossa, mutta pienimmälllä ei tunnu tauti helpottavan. Eilen otti flunssa niskalenkin myös minusta. Jäin lapsen takia töistä kotiin, mutta illalla nousi itsellekin lämpöä. Sen sijaan, että olisin miehen kotiintullessa kaivanut viitan kaapista harteilleni, sanoin, että minulla on kamala olo enkä jaksa yhtään mitään. Kyllä oli kuulkaa vapauttavaa! Oli voimauttavaa sanoa ääneen, ettei jaksa, sen sijaan, että olisi kantapäät kopisten huonoa vointia huokaillen kävellyt tekemässä samoja asioita kuin normaalisti. Illalla ennen nukkumaanmenoa vielä kiitin siitä, että hän jaksoi pyörittää tämän sirkuksen lähestulkoon yksin. Kiitin siitä, että hän oli läsnä.

Sitä minä vaan mietin, että miksi meihin niin usein iskostetaan ajatus siitä, että täytyy jaksaa ja olla vahva? Miksi täytyy pärjätä, oli tilanne mikä hyvänsä? Saako siitä lisäpisteitä jos kuumeessa menee töihin tai tekee kotona suursiivouksen? Kenen etu on aina suoriutua täydellisesti? Kenen etu on tehdä numeroa siitä miten paljon on taas jaksanut suorittaa? Eikö ole parempi kertoa toiselle ihmiselle kuinka hyvältä tuntuu, että hän tuli avuksi sen sijaan, että luettelee mistä kaikesta taas selvisi ilman häntä?

Paljon kannamme mukanamme vanhaa historiaa. On pitänyt pärjätä joka tilanteessa. On hoidettu lapset, koti ja työt. On pitänyt pärjätä, oli tilanne mikä hyvänsä. Nämä arvot ovat edelleen siirtyneet eteenpäin. Minä mm. poden huonoa omatuntoa päiväunien nukkumisesta, koska niitä ei ole koskaan arvostettu. Makaaminen keskellä päivää on ollut ajan hukkaan heittämistä. Voitte muuten kuvitella, että yövalvomisten vastapainona päiväunet olisi voinut silloin tällöin olla ihan kohdallaan.

Paljon on myös yhteiskunnan tätä hetkeä. Yhteiskunta asettaa kovia vaatimuksia ja on pakko pärjätä. Täytyy pysyä yhteiskunnan kelkassa, pudota ei saa. Ne jotka putoavat, eivät meinaa millään päästä takaisin kyytiin. On pakko pärjätä, vaikkei pärjäisikään. Vahvuutta arvostetaan, mutta kuka vahvuuden määrittelee ja millä sitä mitataan?

Minä aion jatkossa entistäkin enemmän pyrkiä eroon viitastani, sillä en näe sen arvoa. Elämässä on tietysti hetkiä, jolloin täytyy venyä vaikka ei jaksaisi. Aina ei voi heittää hanskoja tiskiin väsymyksen hetkellä. On kuitenkin merkityksellistä kuinka sen tekee. On merkityksellistä kuinka käsittelee omat vaikeat tunteensa. On ihan varmaa, että elämä asettaa eteen hetkiä, jolloin voimavarojamme koetellaan. Elämässä tulee omia kriisejä sekä läheisten kriisejä, joissa olemme myötäelämässä.

Tämä pohdinta tunteiden käsittelystä onkin hyvä päättää siihen toteamukseen, että omassa väsymyksessäni flunssayön jälkeen ja päänsärkyisenä (selittelyn makua), annoin esikoiselle palautetta hänen aamukiukuttelustaan hyvinkin epäasiallisessa muodossa. Nyt voinkin sitten vedota siihen, että kukaan ei ole täydellinen, mutta aina voi pyrkiä parempaan.

 

Sunnuntain draamasta vastasi äiti

Taas on painettu yksi päivä menemään peräsuoli pitkällä. Sellainen on pössis vaikka on sunnuntai ja ollaan oltu kotona. Taas huomaan, että olen super huono tällaisten päivien kanssa, joissa ei ole mitään suunniteltua ohjelmaa. Lasten ja miehen lisäksi struktuuria meillä tarvitsen myös minä. Ihan yhtä lailla taas lupaan, että jatkossa toimin toisin - kuten olen luvannut niin monta kertaa aiemminkin.

Päivän tähtihetki oli ehdottomasti marttyyrin viitta, jonka ripustin omille harteilleni ja tein näyttävän poistumisen vessaan. Hei oikeasti! En edes ulko-ovesta vaan vessaan. Näistä näyttelijänlahjoista olisi Jennifer Anistonkin kateellinen. Kun ei tämä vielä MINUN mielestäni tehostanut riittävästi sanomaani huonosti nukutusta yöstä, ilmoitin lenkille lähtiessäni, ettei minulla TODELLAKAAN mene kauaa vaan isäntä pääsee kyllä omiin hommiinsa pikimmiten.

Tehostetun reippaasti painelin pitkin pellon viertä kulkevaa tietä ja toivoin, että mies sattuisi katsomaan ikkunasta ja tuntisi piston sydämessään kun nyt MINUN mielestäni erehtyi sanomaan pari väärää sanaa. Muutama sata metriä myöhemmin toivoin, ettei hän enää katso, sillä tehostetun reipas askel vaihtui kumisaappailla sohjossa liukasteluksi.

Purin lopun kiukkuni tarpomalla lenkkiin lisäaskelia lumihangessa miettien miten sujui - taas kerran? Miten vaikeaa se nyt on säilyttää aikuisuutensa ja olla leikkimättä draamakuningatarta? Taas kerran toivoin, että olisin syntymässäni saanut hieman lempeämmän tahtotilan ja matkani varrella vielä ripauksen enemmän työkaluja sen käsittelyyn. Voitte kuvitella, kuinka minua huvittaa miehen käyttämä adjektiivi, jota hän käytti luonnettani kuvaamaan kun tapasimme kymmenen vuotta sitten: "Leppoisa". En ole tainnut kuulla kyseistä kuvausta itsestäni sen koommin. Voitte myös kuvitella, ettei mies ole puoliksikaan yhtä huvittunut kuin minä.

Ennen keskimmäisen lapsen syntymää selittelin käytöstäni aina milloin milläkin elämänkokemuksilla. On totta, että ne toki vaikuttavat, mutta kun nyt katson tulista 2+ vuotiasta tytärtäni, näen itseni. En itseni kaksivuotiaana vaan itseni nyt. Meitä yhdistää paitsi luonnonkiharat, myös sama, hyvin vaikeasti suitsittava tulinen temperamentti ja impulsiivisuus. Onnistuneella kasvatuksella tuota luonteenlaatua voisi saada hieman käsiteltävämpään muotoon, mutta mikään piece of cake se homma ei ole. Luettehan nytkin kirjoitusta, jonka takana on 2-vuotiaan lailla käyttäytyvä 33-vuotias äiti-ihminen.

Miten sen lenkin sitten kävi? Hankiosuuden jälkeen liukastelin samaa tietä takaisin kotiin ja kolusin eteiseen hyväntuulisena posket punaisena ulkoilmasta. Draamakuningatar jäi matkan varrelle ja koirat olivat tyytyväisiä purettuaan energiansa.

Ideaalitilanteessa tämä tarina jatkuisi siten, että vietimme seesteisen illan toisiamme kaulaillen ja yhdessä nauraen, mutta on pakko myöntää, etten ihan supermutsina selvittänyt loppuiltaakaan vaan heitti hieman selviytymisen puolelle. Nyt lapset nukkuvat ja takassa loimottaa tuli. Viime yönä katkonaisesti nukutut neljä tuntia alkavat painaa silmäluomissa, mutta hetki on pakko vielä rauhoittua ja nauttia hiljaisesta talosta, jotta huomenna taas jaksaa ottaa vastaan kaiken sen metelin, jonka kolme maailman rakkainta ihmistä päivän aikana tuottaa.

Toisenlainen vauvavuosi

Yhteiskunta luo paineita äitiydelle ja usein tuntuu, että ne kohdistuvat juurikin vauvavuoteen. Vauvavuoden pitäisi olla maailman ihaninta aikaa ja se pitäisi viettää kuplassa, johon ei sovi muita. Usein tuntuu, että olen jotenkin rikki kun en koe kuplaa. 

Ehkä esikoisen aikaan koin tämän kuplan, mutta sen jälkeen vauvavuodet eivät ole olleet helppoja. Olen toki elänyt ihania hetkiä, jolloin kääriydyn onnentunteeseen, mutta vaikka rakastan jokaista lasta, on etenkin kolmas vauvavuosi ollut rankka. Ehkä olisi toisin jos ikäerot olisivat suuremmat, mutta uskon, että pienistä ikäeroista on paljon hyvää jatkossa.

Mikä erityisesti on kuormittanut kolmatta vauvavuotta?

Unen puute. Aiemminkin olen kertonut, että edellisen kokonaisen yön olen nukkunut n. kolme vuotta sitten, ennen keskimmäisen odotusta ja hänestä tein plussatestin maaliskuussa 2016. Koska meillä on olosuhteiden pakosta pullovauva, jota on osittaisimetetty vain alle kolme kuukautta, ovat yöt olleet usein pitkiä ja rankkoja. On henkisesti raskasta kun joka ilta nukkumaan käydessä tietää, ettei seuraava yö tuo yhtään helpotusta edellisen yön univelkaan. Näin jatketaan kuukaudesta toiseen. Olen aiemmin kirjoittanut imetyksen haasteista ja jos haluat, voit lukea sen tästä. Kuopus ei ole missään vaiheessa kelpuuttanut huoneenlämpöistä maitoa ja n. 22-06 välillä käyn 3-4 kertaa yössä keittiössä lämmittämässä maidon. Luojan kiitos meillä on vain yksi kerros! Jotta jotain positiivista sanottavaa olisi, meillä pari yötä juuri nukuttiin vain kahdella herätyksellä, mutta sitten saapui ystävämme räkätauti, joka laittoi taas kuvion uusiksi.

Toinen kuormittava tekijä on ollut huonouninen 2v tornadomme, joka on rajoittanut kulkemista kyläpaikoissa/ihmisten ilmoilla melko paljon. Voi mennä helposti useampi viikko, ettei talon seinien sisällä käy ketään perheen ulkopuolista ihmistä.

Raha. Äitiyslomalla olisi kiva käydä vähän harrastamassa, reissussa, lounastella ulkona yms. Tulot kuitenkin ovat pienemmät kuin töissä ollessa ja kolmannen lapsen syntymä puolestaan on tuonut lisämenoja. Näin ollen sitä huomaa himmailevansa myös polttoainekulujen kanssa eikä raaski ajella, siitä harrastamisesta puhumattakaan.

Omilla ystävillä lapset on jo isompia ja ystävät ovat palanneet työelämään. Leikkipuistoista ja perhekerhoista löytyisi seuraa, mutta olen kirjoittanut aiemminkin, että en koe perhekerhoja omakseni. Loppuvuoden hienoin uutinen oli, että meidän lähelle eli vain viiden kilometrin päähän on suunnitteilla leikkipuisto! Tällä hetkellä lähin puisto on päiväkodin pihassa ja sijaitsee 7km päässä. Tytöt ovat kolmena päivänä hoidossa ja muina päivinä kolmen lapsen pakkaaminen autoon on tuntunut liian työläältä. Lähin päiväsaikaan käytettävissä oleva puisto olisi kai n. 17km päässä? Minulle pahinta on, etten ole jaksanut liikkua lasten kanssa, koska äitinä olen parhaimmillani silloin kun olemme tekemässä jotain. Koti on se missä minulla seinät alkavat kaatua päälle.

Olen laiminlyönyt itseni enkä näin ollen enää tiedä mikä aiheuttaa mitäkin.

Olen hyvin surullinen siitä, että olen hukannut tämän kolmannen vauvavuoden väsymyksen sekä murehtimisen alle ja ollut lapsille aloitekyvytön sekä väsähtänyt vanhempi. En ole jaksanut olla pullantuoksuinen, lempeä ja ihana äiti, joka lukee satuja, hassuttelee, rakentaa legoilla ja on läsnä. Olen ollut äiti, joka ei jaksa ottaa lasten tunteita vastaan siten kuin kuuluisi vaan menettää hermonsa ja käyttäytyy kuin viisivuotias lapsi, jolla tunnesäätely on  kehittymätön. Olen ollut äiti, joka on menettänyt kykynsä olla aikuinen.

Pohjattoman kiitollinen olen maailman ihanimmalle perhepäivähoitajalle, jonka kanssa tytöt ovat käyneet puistossa, rakentaneet lumesta, lukeneet, pelanneet ja leikkineet.

Minun toivoni on siinä, että tämänkin vuoden jälkeen tulee vuosia, jolloin voin olla parempi äiti lapsilleni ja toivon, että sellaisena äitinä jään heidän mieleensä.

On pakko myöntää, että odotan aikaa kun voimme kaikki yhdessä asettua lautapelin äärelle, katsoa leffaa, mennä teatteriin tai edes ihmisten ilmoille ilman vaippakassia ja maitopulloa. Odotan hieman rauhallisempia öitä, mutta kokonaisia öitä en enää edes toivo. Odotan myös sitä, että pääni toimisi sen verran, että muistaisin myös oman hyvinvointini.

On kuitenkin kolme asiaa mitä en haluaisi muuttaa. Ne kolme asiaa ovat ihanat lapset, jotka ovat elämäni paras saavutus. En muuttaisi heissä mitään. He kaikki ovat olleet ainutlaatuisia vauvasta asti ja täydellisiä juuri sellaisena kuin ovat.

Kehosta eloon

Copyright Jyllannin suomineito

Tunsin pikkutytön, joka oli aina erilainen. Poikamainen. Olin itsekin nuori, mutta muistan miettineeni millaiseksi tyttö kasvaisi. Ainoa ajatukseni tuolloin oli, että hänestä ehkä tulee lesbo. Nyt se ajatus naurattaa. Vähänpä tiesin ja vielä vähemmän ymmärsin. Nyt ymmärrän enemmän.

Pyysin tätä nyt jo aikuistunutta henkilöä kertomaan millaista on elää väärässä kehossa. Tämä on omistettu äideille ja iseille, sukulaisille, opettajille, ystäville ja harrastusten vetäjille. Tämä on omistettu myös heille, kenestä ensimmäisessä lauseessa käytin sanaa erilainen. Olemme kaikki erilaisia. Siispä omistan tämän meille. Ihan kaikille. Tämä on omistettu siis kaikille sukupuoleen tai puolettomuuteen katsomatta. Tässä ei kritisoida kenenkään vanhemmuutta tai osoitella sormella.

"Mun ensimmäiset kokemukset erilaisesta sukupuoli-identiteetin ilmaisusta on varmaankin kakkos- tai kolmosluokalta, kun varta vasten vein äidin poikien puolelle vaatekaupassa ja näytin minkälaisen paidan haluaisin. En muista, että äidillä olisi siinä vaiheessa ollut ongelmaa sen kanssa, se oli kuitenkin pukenut mut mun kaksoissiskon kanssa samoihin vaatteisiin koko ikämme ja ehkä ajatteli, että kokeilkoon nyt mitä haluaa.

Samoihin aikoihin olin mukana lastenteatterinäytelmässä, jossa lauloin yhtä päärooleissa. Rooliasuista ei oltu paljoa puhuttu etukäteen, joten järkytys oli sitäkin suurempi kun menin pukusovitukseen ja näin, että mun asuksi oli valittu pöyhkeä ja koristeellinen keltainen mekko. Jotenkin pukusovituksesta selvisin, mutta jälkeenpäin menin vessaan itkemään ja muistan miettineeni miten mekon päällepukeminen tuntui niin pahalta enkä halunnut enää esiintyä. En vielä sillon tiennyt miksi, mutta mulla oli vahva tunne siitä, etten halua näyttää siltä mitä peilissä näin. Mekko puristi kaikista vääristä paikoista enkä halunnut olla sekuntiakaan se päällä. Koin valtavaa ahdistusta siitä, kun tiesin, että siltähän tyttöjen pitää näyttää eikä mulla ollut muuta vaihtoehtoa. Olin kahdeksanvuotias ja tää oli viimeinen kerta kun pidin mekkoa päälläni."

Mekkoja, hörsylöitä ja glitteriä rakastava esikoistyttöni halusi viime kesänä Ryhmä Hau "crocksit". Niissä oli tummansininen pohja ja mielestäni ne näytti poikamaisilta. Ääneen en tätä sanonut vaan koitin tarjota tilalle vaaleanpunaisia Frozeneita. Hän halusi Ryhmä Haut. Ei hän nähnyt niissä mitään poikamaista. Hänelle ne oli lempparihahmoilla kuvitetut kengät. Katsoin itseäni peilistä ja häpesin omaa vanhanaikaista asennettani sekä määritelmää, johon lankesin. Minulla ei ollut siihen oikeutta. Esikoinen sai haluamansa kengät.

"Vuosien varrella oon käynyt äitini kanssa tahtojen taistelua satoja kertoja siitä, miten "poikamaisia" vaatteita mä haluan pitää ja toisaalta kuinka poikamaisia vaatteita se antaa mun pitää. Toisaalta se on mukisematta lähtenyt mun kanssa vaatekauppoihin ja mielellään auttanut erilaisten, selkeästi pojille suunnattujen vaatteiden ostamisessa, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän sillä alkoi olla mielipiteitä siitä mikä on liian miesmäistä mulle. Äiti osti mulle neutraaleja, tummasävyisiä vaatteita kunhan ne oli naisten osastolta. Ehkä se oli sen tapa varmistaa itselleen, että olin edelleen tyttö, vaikka mun oma kompassi oli tässä vaiheessa jo hyvin maskuliinisen ilmaisun puolella."

Ymmärrän hänen äitinsä tarvetta. Rakastan kahta pientä tyttöäni ja pientä poikaa. Olisi väärin sanoa, että toivon heidän pysyvän tyttöinä ja poikana, joksi he ovat syntyneet, sillä minähän en itseasiassa tiedä millaiseksi he ovat syntyneet.  Tiedän vain, että olen heidät synnyttänyt ja ympäristö on määritellyt heidät tytöiksi ja pojaksi. Tällä hetkellä myös minä määrittelen heidät tytöiksi ja pojaksi. Myönnän myös, että sydämeni toivoo, että saisin pitää heidät tyttöinä ja poikana.

"Myöhemmin kun mun "poikatyttövaihe" ei vaikuttanut menevän ohi, äitillä alkoi selkeästi olla ongelmia sen kanssa kun valitsin liian miehekkäät saappaat tai lakin tai puvun juhliin. Kannanotoista tuli paljon kärkkäämpiä ja joskus se jopa kieltäytyi lähtemästä mun kanssa kaupunkiin, jos en vaihtaisi hattua.

Mulla on kaksi siskoa, joista toinen on vielä kaksoissisko. Ehkä osaltaan sen vuoksi sukupuoli on vielä korostunut jotenkin eri tavalla. Äiti oli mielessään kolmen tytön äiti ja koulussa me oltiin siskon kanssa ne kaksostytöt. Koska pukeuduin suurimman osan ajasta kuin kaikki luokan muutkin pojat, tuntemattomat luulivat mua usein pojaksi. Muistin aina nopeasti korjata ellei joku ehtinyt ensin, vaikka salaa tunsin innostusta ja hyvää mieltä siitä, ettei mua ainakaan luultu tytöksi. Toisaalta ihmettelin, miksi tytöksi kutsuminen tuntui mulle täysin irralliselta enkä ollenkaan ymmärtänyt mitä sillä haettiin. Samanlaista irrallisuutta tunsin omasta nimestäni, joka oli mielestäni hyvin feminiininen.  Näiden seikkojen vuoksi koulussa oli kaikkein kivuttominta juuri mahdollisimman neutraaleissa aktiviteeteissa. Parijaot, jotka tehtiin numeron eikä sukupuolen mukaan. Liikunnan tanssitunnit, joissa jokainen sai valita parinsa ilman perinteistä sukupuolijakoa. Itse kuitenkin koin jo silloin kivuliaaksi tilanteet, joissa sukupuoli tuotiin esiin ja entistä enemmän silloin, jos se esimerkiksi esti minua osallistumasta haluamaani toimintaan kuten poikien pallopeleihin.

Identiteettiään pohtivalle lapselle neutraali, yksilöllisiä valintoja kunnioittava ympäristö olisi ollut paras mahdollinen tila kasvaa ilman muualta määritellyn sukupuolen leimaa ja sen mukana tulevia odotuksia."

Enemmän kuin toivon lasteni pysyvän tyttöinä ja poikana, kuitenkin toivon, että sydämeni osaisi olla herkkä ja avoinna tukemaan heitä juuri sellaiseen elämään kuin he itse kokevat syntyneensä. Eiväthän he elä minun elämääni vain omaansa. Se olisi toki kriisi, mutta äitinä toivon lapsilleni parasta mahdollista elämää. Silloin olisi minun tehtäväni käsitellä kriisini ja rakastaa ehdoitta.

Miksi?

"Kaikessa yksinkertaisuudessaan se merkitsee sitä, että saan mahdollisuuden elää. Itellä ainakin itsetuhoisuus johtui just siitä, että siinä tilanteessa ja kehossa eläminen oli niin hirveetä, että ainoa pakokeino ois ollut päättää oma elämä. Tohon prosessiin pääsy tarkoittaa sitä, että mulla on pääsy vähentämään hoidoilla omaa kehoristiriitaa ja ylipäätään mahdollisuus elää yhteiskunnassa elämää, jossa joka kerta ei tarvi ahdistua henkkarin näyttämisestä tai joutua selittämään itseään ja identiteetin ilmaisua. Eihän se prosessi näin muunsukupuolisena oo lähelläkään täydellistä ja oon joutunut nöyryyttämään itteeni ja taipumaan takaperin, että pääsisin niihin hoitoihin jotka tarvitsen, mutta tässä vaiheessa se on se hinta mikä on pitänyt maksaa elääkseen."

Siksi, että on annettava mahdollisuus olla sitä mitä ihminen itse kokee. Tietämystä on lisättävä, jotta tällaisilta asenteista ja määritelmistä johtuvilta, äärimmäisiltä elämän ja kuoleman taisteluilta vältyttäisiin. Siksi, että meillä on pieniä tyttöjä ja poikia, mutta esimerkiksi myös muunsukupuolisia, jotka eivät halua tulla määritellyksi sukupuolensa perusteella pikkutytöiksi tai pojiksi kuten minäkin määrittelin. Ei muunsukupuolisuus tartu. En minä muutu mieheksi tai kadota omaa sukupuoli-identiteettiäni jos hyväksyn toisen ihmisen transprosessin. Toisaalta voisi ajatella, että jos toisen prosessi horjuttaa minua, on taustalla oma kadoksissa oleva sukupuoli-identiteetti.

Kun vuosien tauon jälkeen kohtasin tämän tarinan päähenkilön, koin yhtä suurta lämpöä kuin silloin, kun hän oli vielä minunkin määritelmäni mukainen ja etsi pääsyä ulos. Oli kuitenkin selvää, että hän oli muuttunut. Tilalla oli täysin erilaisella valolla ja itsevarmuudella varustettu nuori ja se jos mikä on oman asenteen muuttamisen arvoista.

Kerro kerro kuvastin...

Yritin kirjoittaa kuvaparin kanssa siitä mitä viisi vuotta ja kolme lasta on tehnyt kropalle. En pystynyt laittamaan kuvia. On siis tyydyttävä sanoihin.

Tämä on yksi vaikeimmista aiheista. Tulla julki oman kehonkuvansa kanssa.

Pian tulee viisi vuotta siitä kun laitoimme hevoseni traileriin ja veimme kotiin, jonne olin sen luvannut loppuelämäksi. Uusi koti koitui hevoseni pelastukseksi sen nivelrikon ja mahahaavan takia, mutta se myös tarkoitti minulle aktiivisen hevosharrastuksen päättymistä. Se oli repivää vaikka tiesin hevoseni päätyvän parhaaseen mahdolliseen kotiin...

Aktiivisimmillani kävin töissä, tein tallityöt seitsemän päivää viikossa, ratsastin, lenkitin koirat ja kävin vielä illalla tanssimassa. Siinä sitten yhtäkkiä olin kasvavan mahan kanssa ilman tallitöitä, ratsastusta ja tanssia. Lenkillä kävin kyllä läpi raskauden. Kuka käski olla tanssimatta? Ei kai suoranaisesti kukaan, mutta muistan kun mulle sanottiin, että "eihän nyt kukaan viimeisillään raskaana olevaa hae tanssimaan." Se oli kova kolaus ulkonäöllisesti hauraalle ihmiselle.

Kiloja kertyi raskauden myötä 18kg. Niistä viisi jäi jäljelle kun alotin odottamaan toista lasta. Toisesta lapsesta jäi vielä pari kiloa lisää. Nyt kolmannen jälkeen... No... Puntari saa pysyä sängyn alla.

Olen se, joka aloittaa aina maanantaisin uuden elämän, mutta en kuitenkaan pysty siihen. Huonot yöunet ja rytmittömyys imaisee takaisin lonkeroihinsa eikä itsekuri pidä. Olen se, jonka elämä on ikuista laihduttamista, voivottelua ja itseinhoakin. Olen se, joka välttää kuvissa oloa, mutta jota kuitenkin harmittaa kun lasten kanssa yhteisiä kuvia jää kovin vähän. Olen se, joka haluaisi perhekuvaukseen, mutta ei voi mennä sinne kun kuvia ei voisi laittaa seinälle.

Ehkä olennaisinta kuitenkin on, että muistan millä ajatuksilla katsoin itseäni peilistä ennen esikoisen odotusta. En ollut tyytyväinen. Olin ollut lihavempi ja paino oli pudonnut aktiivisen elämän myötä ihan itsestään. En silti nähnyt muutosta. Kun nyt katson niitä kuvia, tekisi mieli olla katsomatta sillä ne tekevät kipeää. Vertailukohta tähän hetkeen on liian kova. Nyt näen niissä hyvinvoivan ihmisen, joka toki on joka puolelta vähän pehmee, mutta hyvinvoiva. Ei mitenkään silmiinpistävän lihava.

Kun laitan meikkiä ja siistit vaatteet, jotka piilottavat alleen raskauksien ja elämäntapojen venyttämän kropan, tunnen oloni ihan ookooksi. Voin unohtaa muulloin päässäni alati pyörivän asian hetkeksi. Takki ahdistaa, toppahousut eivät mene kunnolla kiinni ja yläkaapissa on tavoitevaatteita vaikka muille jakaa. Harvoin tavattavien ihmisten kohtaaminen muuttuu vaikeammaksi, koska pelkään minusta nähtävän vain lihomiseni.

Taustani aiheen kanssa ei ole mitenkään helppo. Olin liikuntatunneilla aina se viimeinen, joka otettiin joukkueeseen ja ala-asteelta mieleeni on ikuisesti jäänyt hetki, jolloin olin muita hitaampi ja opettaja huusi: "Makkaramaija alas tulla." Ehkä kaikki eivät nauraneet, mutta osasta se oli hauskaa.

Kun olen peilin edessä meikittä ja kotivaatteissa, tukka tyvikasvuineen ponnarilla, mietin ihmisiä, jotka ovat saaneet elää ilman näitä haasteita elämässään. Tiedän, että jokaisella on omat haasteensa, mutta en voi sille ajatukselle mitään. Samalla toivon, että joku päivä vielä pystyisin muutokseen siten kuin aiemmin. Vähän niinkuin huomaamatta. Osana aktiivisempaa elämää.

Sanojani vahvistamaan julkaisen nyt kuitenkin kuvaparin. Ensimmäinen on yksi rakkaimmista kuvistani elokuusta 2013. Toinen on heinäkuulta 2018, kuopuksen ristiäisistä.

Alussa totesin, että kolme lasta on tehnyt tämän minulle. Höpö höpö. Oma elämäntapojen muutos vähemmän liikkuvaan suuntaan on saanut tämän aikaan. Ei se lasten syytä ole. Peilistä löytyy taas kerran vastaus, mutta vaikeaa sinnekin on joskus katsoa.