Tämä on yksi vaikeimmista aiheista. Tulla julki oman kehonkuvansa kanssa.
Pian tulee viisi vuotta siitä kun laitoimme hevoseni traileriin ja veimme kotiin, jonne olin sen luvannut loppuelämäksi. Uusi koti koitui hevoseni pelastukseksi sen nivelrikon ja mahahaavan takia, mutta se myös tarkoitti minulle aktiivisen hevosharrastuksen päättymistä. Se oli repivää vaikka tiesin hevoseni päätyvän parhaaseen mahdolliseen kotiin...
Aktiivisimmillani kävin töissä, tein tallityöt seitsemän päivää viikossa, ratsastin, lenkitin koirat ja kävin vielä illalla tanssimassa. Siinä sitten yhtäkkiä olin kasvavan mahan kanssa ilman tallitöitä, ratsastusta ja tanssia. Lenkillä kävin kyllä läpi raskauden. Kuka käski olla tanssimatta? Ei kai suoranaisesti kukaan, mutta muistan kun mulle sanottiin, että "eihän nyt kukaan viimeisillään raskaana olevaa hae tanssimaan." Se oli kova kolaus ulkonäöllisesti hauraalle ihmiselle.
Kiloja kertyi raskauden myötä 18kg. Niistä viisi jäi jäljelle kun alotin odottamaan toista lasta. Toisesta lapsesta jäi vielä pari kiloa lisää. Nyt kolmannen jälkeen... No... Puntari saa pysyä sängyn alla.
Olen se, joka aloittaa aina maanantaisin uuden elämän, mutta en kuitenkaan pysty siihen. Huonot yöunet ja rytmittömyys imaisee takaisin lonkeroihinsa eikä itsekuri pidä. Olen se, jonka elämä on ikuista laihduttamista, voivottelua ja itseinhoakin. Olen se, joka välttää kuvissa oloa, mutta jota kuitenkin harmittaa kun lasten kanssa yhteisiä kuvia jää kovin vähän. Olen se, joka haluaisi perhekuvaukseen, mutta ei voi mennä sinne kun kuvia ei voisi laittaa seinälle.
Ehkä olennaisinta kuitenkin on, että muistan millä ajatuksilla katsoin itseäni peilistä ennen esikoisen odotusta. En ollut tyytyväinen. Olin ollut lihavempi ja paino oli pudonnut aktiivisen elämän myötä ihan itsestään. En silti nähnyt muutosta. Kun nyt katson niitä kuvia, tekisi mieli olla katsomatta sillä ne tekevät kipeää. Vertailukohta tähän hetkeen on liian kova. Nyt näen niissä hyvinvoivan ihmisen, joka toki on joka puolelta vähän pehmee, mutta hyvinvoiva. Ei mitenkään silmiinpistävän lihava.
Kun laitan meikkiä ja siistit vaatteet, jotka piilottavat alleen raskauksien ja elämäntapojen venyttämän kropan, tunnen oloni ihan ookooksi. Voin unohtaa muulloin päässäni alati pyörivän asian hetkeksi. Takki ahdistaa, toppahousut eivät mene kunnolla kiinni ja yläkaapissa on tavoitevaatteita vaikka muille jakaa. Harvoin tavattavien ihmisten kohtaaminen muuttuu vaikeammaksi, koska pelkään minusta nähtävän vain lihomiseni.
Taustani aiheen kanssa ei ole mitenkään helppo. Olin liikuntatunneilla aina se viimeinen, joka otettiin joukkueeseen ja ala-asteelta mieleeni on ikuisesti jäänyt hetki, jolloin olin muita hitaampi ja opettaja huusi: "Makkaramaija alas tulla." Ehkä kaikki eivät nauraneet, mutta osasta se oli hauskaa.
Kun olen peilin edessä meikittä ja kotivaatteissa, tukka tyvikasvuineen ponnarilla, mietin ihmisiä, jotka ovat saaneet elää ilman näitä haasteita elämässään. Tiedän, että jokaisella on omat haasteensa, mutta en voi sille ajatukselle mitään. Samalla toivon, että joku päivä vielä pystyisin muutokseen siten kuin aiemmin. Vähän niinkuin huomaamatta. Osana aktiivisempaa elämää.
Sanojani vahvistamaan julkaisen nyt kuitenkin kuvaparin. Ensimmäinen on yksi rakkaimmista kuvistani elokuusta 2013. Toinen on heinäkuulta 2018, kuopuksen ristiäisistä.
