Sivut

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Sunnuntain draamasta vastasi äiti

Taas on painettu yksi päivä menemään peräsuoli pitkällä. Sellainen on pössis vaikka on sunnuntai ja ollaan oltu kotona. Taas huomaan, että olen super huono tällaisten päivien kanssa, joissa ei ole mitään suunniteltua ohjelmaa. Lasten ja miehen lisäksi struktuuria meillä tarvitsen myös minä. Ihan yhtä lailla taas lupaan, että jatkossa toimin toisin - kuten olen luvannut niin monta kertaa aiemminkin.

Päivän tähtihetki oli ehdottomasti marttyyrin viitta, jonka ripustin omille harteilleni ja tein näyttävän poistumisen vessaan. Hei oikeasti! En edes ulko-ovesta vaan vessaan. Näistä näyttelijänlahjoista olisi Jennifer Anistonkin kateellinen. Kun ei tämä vielä MINUN mielestäni tehostanut riittävästi sanomaani huonosti nukutusta yöstä, ilmoitin lenkille lähtiessäni, ettei minulla TODELLAKAAN mene kauaa vaan isäntä pääsee kyllä omiin hommiinsa pikimmiten.

Tehostetun reippaasti painelin pitkin pellon viertä kulkevaa tietä ja toivoin, että mies sattuisi katsomaan ikkunasta ja tuntisi piston sydämessään kun nyt MINUN mielestäni erehtyi sanomaan pari väärää sanaa. Muutama sata metriä myöhemmin toivoin, ettei hän enää katso, sillä tehostetun reipas askel vaihtui kumisaappailla sohjossa liukasteluksi.

Purin lopun kiukkuni tarpomalla lenkkiin lisäaskelia lumihangessa miettien miten sujui - taas kerran? Miten vaikeaa se nyt on säilyttää aikuisuutensa ja olla leikkimättä draamakuningatarta? Taas kerran toivoin, että olisin syntymässäni saanut hieman lempeämmän tahtotilan ja matkani varrella vielä ripauksen enemmän työkaluja sen käsittelyyn. Voitte kuvitella, kuinka minua huvittaa miehen käyttämä adjektiivi, jota hän käytti luonnettani kuvaamaan kun tapasimme kymmenen vuotta sitten: "Leppoisa". En ole tainnut kuulla kyseistä kuvausta itsestäni sen koommin. Voitte myös kuvitella, ettei mies ole puoliksikaan yhtä huvittunut kuin minä.

Ennen keskimmäisen lapsen syntymää selittelin käytöstäni aina milloin milläkin elämänkokemuksilla. On totta, että ne toki vaikuttavat, mutta kun nyt katson tulista 2+ vuotiasta tytärtäni, näen itseni. En itseni kaksivuotiaana vaan itseni nyt. Meitä yhdistää paitsi luonnonkiharat, myös sama, hyvin vaikeasti suitsittava tulinen temperamentti ja impulsiivisuus. Onnistuneella kasvatuksella tuota luonteenlaatua voisi saada hieman käsiteltävämpään muotoon, mutta mikään piece of cake se homma ei ole. Luettehan nytkin kirjoitusta, jonka takana on 2-vuotiaan lailla käyttäytyvä 33-vuotias äiti-ihminen.

Miten sen lenkin sitten kävi? Hankiosuuden jälkeen liukastelin samaa tietä takaisin kotiin ja kolusin eteiseen hyväntuulisena posket punaisena ulkoilmasta. Draamakuningatar jäi matkan varrelle ja koirat olivat tyytyväisiä purettuaan energiansa.

Ideaalitilanteessa tämä tarina jatkuisi siten, että vietimme seesteisen illan toisiamme kaulaillen ja yhdessä nauraen, mutta on pakko myöntää, etten ihan supermutsina selvittänyt loppuiltaakaan vaan heitti hieman selviytymisen puolelle. Nyt lapset nukkuvat ja takassa loimottaa tuli. Viime yönä katkonaisesti nukutut neljä tuntia alkavat painaa silmäluomissa, mutta hetki on pakko vielä rauhoittua ja nauttia hiljaisesta talosta, jotta huomenna taas jaksaa ottaa vastaan kaiken sen metelin, jonka kolme maailman rakkainta ihmistä päivän aikana tuottaa.

maanantai 18. helmikuuta 2019

Toisenlainen vauvavuosi

Yhteiskunta luo paineita äitiydelle ja usein tuntuu, että ne kohdistuvat juurikin vauvavuoteen. Vauvavuoden pitäisi olla maailman ihaninta aikaa ja se pitäisi viettää kuplassa, johon ei sovi muita. Usein tuntuu, että olen jotenkin rikki kun en koe kuplaa. 

Ehkä esikoisen aikaan koin tämän kuplan, mutta sen jälkeen vauvavuodet eivät ole olleet helppoja. Olen toki elänyt ihania hetkiä, jolloin kääriydyn onnentunteeseen, mutta vaikka rakastan jokaista lasta, on etenkin kolmas vauvavuosi ollut rankka. Ehkä olisi toisin jos ikäerot olisivat suuremmat, mutta uskon, että pienistä ikäeroista on paljon hyvää jatkossa.

Mikä erityisesti on kuormittanut kolmatta vauvavuotta?

Unen puute. Aiemminkin olen kertonut, että edellisen kokonaisen yön olen nukkunut n. kolme vuotta sitten, ennen keskimmäisen odotusta ja hänestä tein plussatestin maaliskuussa 2016. Koska meillä on olosuhteiden pakosta pullovauva, jota on osittaisimetetty vain alle kolme kuukautta, ovat yöt olleet usein pitkiä ja rankkoja. On henkisesti raskasta kun joka ilta nukkumaan käydessä tietää, ettei seuraava yö tuo yhtään helpotusta edellisen yön univelkaan. Näin jatketaan kuukaudesta toiseen. Olen aiemmin kirjoittanut imetyksen haasteista ja jos haluat, voit lukea sen tästä. Kuopus ei ole missään vaiheessa kelpuuttanut huoneenlämpöistä maitoa ja n. 22-06 välillä käyn 3-4 kertaa yössä keittiössä lämmittämässä maidon. Luojan kiitos meillä on vain yksi kerros! Jotta jotain positiivista sanottavaa olisi, meillä pari yötä juuri nukuttiin vain kahdella herätyksellä, mutta sitten saapui ystävämme räkätauti, joka laittoi taas kuvion uusiksi.

Toinen kuormittava tekijä on ollut huonouninen 2v tornadomme, joka on rajoittanut kulkemista kyläpaikoissa/ihmisten ilmoilla melko paljon. Voi mennä helposti useampi viikko, ettei talon seinien sisällä käy ketään perheen ulkopuolista ihmistä.

Raha. Äitiyslomalla olisi kiva käydä vähän harrastamassa, reissussa, lounastella ulkona yms. Tulot kuitenkin ovat pienemmät kuin töissä ollessa ja kolmannen lapsen syntymä puolestaan on tuonut lisämenoja. Näin ollen sitä huomaa himmailevansa myös polttoainekulujen kanssa eikä raaski ajella, siitä harrastamisesta puhumattakaan.

Omilla ystävillä lapset on jo isompia ja ystävät ovat palanneet työelämään. Leikkipuistoista ja perhekerhoista löytyisi seuraa, mutta olen kirjoittanut aiemminkin, että en koe perhekerhoja omakseni. Loppuvuoden hienoin uutinen oli, että meidän lähelle eli vain viiden kilometrin päähän on suunnitteilla leikkipuisto! Tällä hetkellä lähin puisto on päiväkodin pihassa ja sijaitsee 7km päässä. Tytöt ovat kolmena päivänä hoidossa ja muina päivinä kolmen lapsen pakkaaminen autoon on tuntunut liian työläältä. Lähin päiväsaikaan käytettävissä oleva puisto olisi kai n. 17km päässä? Minulle pahinta on, etten ole jaksanut liikkua lasten kanssa, koska äitinä olen parhaimmillani silloin kun olemme tekemässä jotain. Koti on se missä minulla seinät alkavat kaatua päälle.

Olen laiminlyönyt itseni enkä näin ollen enää tiedä mikä aiheuttaa mitäkin.

Olen hyvin surullinen siitä, että olen hukannut tämän kolmannen vauvavuoden väsymyksen sekä murehtimisen alle ja ollut lapsille aloitekyvytön sekä väsähtänyt vanhempi. En ole jaksanut olla pullantuoksuinen, lempeä ja ihana äiti, joka lukee satuja, hassuttelee, rakentaa legoilla ja on läsnä. Olen ollut äiti, joka ei jaksa ottaa lasten tunteita vastaan siten kuin kuuluisi vaan menettää hermonsa ja käyttäytyy kuin viisivuotias lapsi, jolla tunnesäätely on  kehittymätön. Olen ollut äiti, joka on menettänyt kykynsä olla aikuinen.

Pohjattoman kiitollinen olen maailman ihanimmalle perhepäivähoitajalle, jonka kanssa tytöt ovat käyneet puistossa, rakentaneet lumesta, lukeneet, pelanneet ja leikkineet.

Minun toivoni on siinä, että tämänkin vuoden jälkeen tulee vuosia, jolloin voin olla parempi äiti lapsilleni ja toivon, että sellaisena äitinä jään heidän mieleensä.

On pakko myöntää, että odotan aikaa kun voimme kaikki yhdessä asettua lautapelin äärelle, katsoa leffaa, mennä teatteriin tai edes ihmisten ilmoille ilman vaippakassia ja maitopulloa. Odotan hieman rauhallisempia öitä, mutta kokonaisia öitä en enää edes toivo. Odotan myös sitä, että pääni toimisi sen verran, että muistaisin myös oman hyvinvointini.

On kuitenkin kolme asiaa mitä en haluaisi muuttaa. Ne kolme asiaa ovat ihanat lapset, jotka ovat elämäni paras saavutus. En muuttaisi heissä mitään. He kaikki ovat olleet ainutlaatuisia vauvasta asti ja täydellisiä juuri sellaisena kuin ovat.




sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Kehosta eloon

Copyright Jyllannin suomineito
Tunsin pikkutytön, joka oli aina erilainen. Poikamainen. Olin itsekin nuori, mutta muistan miettineeni millaiseksi tyttö kasvaisi. Ainoa ajatukseni tuolloin oli, että hänestä ehkä tulee lesbo. Nyt se ajatus naurattaa. Vähänpä tiesin ja vielä vähemmän ymmärsin. Nyt ymmärrän enemmän.

Pyysin tätä nyt jo aikuistunutta henkilöä kertomaan millaista on elää väärässä kehossa. Tämä on omistettu äideille ja iseille, sukulaisille, opettajille, ystäville ja harrastusten vetäjille. Tämä on omistettu myös heille, kenestä ensimmäisessä lauseessa käytin sanaa erilainen. Olemme kaikki erilaisia. Siispä omistan tämän meille. Ihan kaikille. Tämä on omistettu siis kaikille sukupuoleen tai puolettomuuteen katsomatta. Tässä ei kritisoida kenenkään vanhemmuutta tai osoitella sormella.

"Mun ensimmäiset kokemukset erilaisesta sukupuoli-identiteetin ilmaisusta on varmaankin kakkos- tai kolmosluokalta, kun varta vasten vein äidin poikien puolelle vaatekaupassa ja näytin minkälaisen paidan haluaisin. En muista, että äidillä olisi siinä vaiheessa ollut ongelmaa sen kanssa, se oli kuitenkin pukenut mut mun kaksoissiskon kanssa samoihin vaatteisiin koko ikämme ja ehkä ajatteli, että kokeilkoon nyt mitä haluaa.

Samoihin aikoihin olin mukana lastenteatterinäytelmässä, jossa lauloin yhtä päärooleissa. Rooliasuista ei oltu paljoa puhuttu etukäteen, joten järkytys oli sitäkin suurempi kun menin pukusovitukseen ja näin, että mun asuksi oli valittu pöyhkeä ja koristeellinen keltainen mekko. Jotenkin pukusovituksesta selvisin, mutta jälkeenpäin menin vessaan itkemään ja muistan miettineeni miten mekon päällepukeminen tuntui niin pahalta enkä halunnut enää esiintyä. En vielä sillon tiennyt miksi, mutta mulla oli vahva tunne siitä, etten halua näyttää siltä mitä peilissä näin. Mekko puristi kaikista vääristä paikoista enkä halunnut olla sekuntiakaan se päällä. Koin valtavaa ahdistusta siitä, kun tiesin, että siltähän tyttöjen pitää näyttää eikä mulla ollut muuta vaihtoehtoa. Olin kahdeksanvuotias ja tää oli viimeinen kerta kun pidin mekkoa päälläni."

Mekkoja, hörsylöitä ja glitteriä rakastava esikoistyttöni halusi viime kesänä Ryhmä Hau "crocksit". Niissä oli tummansininen pohja ja mielestäni ne näytti poikamaisilta. Ääneen en tätä sanonut vaan koitin tarjota tilalle vaaleanpunaisia Frozeneita. Hän halusi Ryhmä Haut. Ei hän nähnyt niissä mitään poikamaista. Hänelle ne oli lempparihahmoilla kuvitetut kengät. Katsoin itseäni peilistä ja häpesin omaa vanhanaikaista asennettani sekä määritelmää, johon lankesin. Minulla ei ollut siihen oikeutta. Esikoinen sai haluamansa kengät.

"Vuosien varrella oon käynyt äitini kanssa tahtojen taistelua satoja kertoja siitä, miten "poikamaisia" vaatteita mä haluan pitää ja toisaalta kuinka poikamaisia vaatteita se antaa mun pitää. Toisaalta se on mukisematta lähtenyt mun kanssa vaatekauppoihin ja mielellään auttanut erilaisten, selkeästi pojille suunnattujen vaatteiden ostamisessa, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän sillä alkoi olla mielipiteitä siitä mikä on liian miesmäistä mulle. Äiti osti mulle neutraaleja, tummasävyisiä vaatteita kunhan ne oli naisten osastolta. Ehkä se oli sen tapa varmistaa itselleen, että olin edelleen tyttö, vaikka mun oma kompassi oli tässä vaiheessa jo hyvin maskuliinisen ilmaisun puolella."

Ymmärrän hänen äitinsä tarvetta. Rakastan kahta pientä tyttöäni ja pientä poikaa. Olisi väärin sanoa, että toivon heidän pysyvän tyttöinä ja poikana, joksi he ovat syntyneet, sillä minähän en itseasiassa tiedä millaiseksi he ovat syntyneet.  Tiedän vain, että olen heidät synnyttänyt ja ympäristö on määritellyt heidät tytöiksi ja pojaksi. Tällä hetkellä myös minä määrittelen heidät tytöiksi ja pojaksi. Myönnän myös, että sydämeni toivoo, että saisin pitää heidät tyttöinä ja poikana.

"Myöhemmin kun mun "poikatyttövaihe" ei vaikuttanut menevän ohi, äitillä alkoi selkeästi olla ongelmia sen kanssa kun valitsin liian miehekkäät saappaat tai lakin tai puvun juhliin. Kannanotoista tuli paljon kärkkäämpiä ja joskus se jopa kieltäytyi lähtemästä mun kanssa kaupunkiin, jos en vaihtaisi hattua.

Mulla on kaksi siskoa, joista toinen on vielä kaksoissisko. Ehkä osaltaan sen vuoksi sukupuoli on vielä korostunut jotenkin eri tavalla. Äiti oli mielessään kolmen tytön äiti ja koulussa me oltiin siskon kanssa ne kaksostytöt. Koska pukeuduin suurimman osan ajasta kuin kaikki luokan muutkin pojat, tuntemattomat luulivat mua usein pojaksi. Muistin aina nopeasti korjata ellei joku ehtinyt ensin, vaikka salaa tunsin innostusta ja hyvää mieltä siitä, ettei mua ainakaan luultu tytöksi. Toisaalta ihmettelin, miksi tytöksi kutsuminen tuntui mulle täysin irralliselta enkä ollenkaan ymmärtänyt mitä sillä haettiin. Samanlaista irrallisuutta tunsin omasta nimestäni, joka oli mielestäni hyvin feminiininen.  Näiden seikkojen vuoksi koulussa oli kaikkein kivuttominta juuri mahdollisimman neutraaleissa aktiviteeteissa. Parijaot, jotka tehtiin numeron eikä sukupuolen mukaan. Liikunnan tanssitunnit, joissa jokainen sai valita parinsa ilman perinteistä sukupuolijakoa. Itse kuitenkin koin jo silloin kivuliaaksi tilanteet, joissa sukupuoli tuotiin esiin ja entistä enemmän silloin, jos se esimerkiksi esti minua osallistumasta haluamaani toimintaan kuten poikien pallopeleihin.

Identiteettiään pohtivalle lapselle neutraali, yksilöllisiä valintoja kunnioittava ympäristö olisi ollut paras mahdollinen tila kasvaa ilman muualta määritellyn sukupuolen leimaa ja sen mukana tulevia odotuksia."

Enemmän kuin toivon lasteni pysyvän tyttöinä ja poikana, kuitenkin toivon, että sydämeni osaisi olla herkkä ja avoinna tukemaan heitä juuri sellaiseen elämään kuin he itse kokevat syntyneensä. Eiväthän he elä minun elämääni vain omaansa. Se olisi toki kriisi, mutta äitinä toivon lapsilleni parasta mahdollista elämää. Silloin olisi minun tehtäväni käsitellä kriisini ja rakastaa ehdoitta.

Miksi?

"Kaikessa yksinkertaisuudessaan se merkitsee sitä, että saan mahdollisuuden elää. Itellä ainakin itsetuhoisuus johtui just siitä, että siinä tilanteessa ja kehossa eläminen oli niin hirveetä, että ainoa pakokeino ois ollut päättää oma elämä. Tohon prosessiin pääsy tarkoittaa sitä, että mulla on pääsy vähentämään hoidoilla omaa kehoristiriitaa ja ylipäätään mahdollisuus elää yhteiskunnassa elämää, jossa joka kerta ei tarvi ahdistua henkkarin näyttämisestä tai joutua selittämään itseään ja identiteetin ilmaisua. Eihän se prosessi näin muunsukupuolisena oo lähelläkään täydellistä ja oon joutunut nöyryyttämään itteeni ja taipumaan takaperin, että pääsisin niihin hoitoihin jotka tarvitsen, mutta tässä vaiheessa se on se hinta mikä on pitänyt maksaa elääkseen."

Siksi, että on annettava mahdollisuus olla sitä mitä ihminen itse kokee. Tietämystä on lisättävä, jotta tällaisilta asenteista ja määritelmistä johtuvilta, äärimmäisiltä elämän ja kuoleman taisteluilta vältyttäisiin. Siksi, että meillä on pieniä tyttöjä ja poikia, mutta esimerkiksi myös muunsukupuolisia, jotka eivät halua tulla määritellyksi sukupuolensa perusteella pikkutytöiksi tai pojiksi kuten minäkin määrittelin. Ei muunsukupuolisuus tartu. En minä muutu mieheksi tai kadota omaa sukupuoli-identiteettiäni jos hyväksyn toisen ihmisen transprosessin. Toisaalta voisi ajatella, että jos toisen prosessi horjuttaa minua, on taustalla oma kadoksissa oleva sukupuoli-identiteetti.

Kun vuosien tauon jälkeen kohtasin tämän tarinan päähenkilön, koin yhtä suurta lämpöä kuin silloin, kun hän oli vielä minunkin määritelmäni mukainen ja etsi pääsyä ulos. Oli kuitenkin selvää, että hän oli muuttunut. Tilalla oli täysin erilaisella valolla ja itsevarmuudella varustettu nuori ja se jos mikä on oman asenteen muuttamisen arvoista.