Sivut

torstai 9. toukokuuta 2019

"Sinä olet minun siskoni"

Hoidosta haku alkoi luettelemalla toisen tekemiä vääryyksiä. Yleensä isosisko kertoo tarinat jättäen pois oman osuutensa ja 2,5v kertoo tarinat vielä liikuttavan rehellisesti, koska hänen ajatuksensa koostuu vielä itse riveistä eikä asioista rivien väleissä. Hyvinä päivinä hoitopäivästä kerrotaan myös ne kivat tekemiset ihan ensiksi.

Isosiskon naama on täynnä impulsiivisen ja tempperamenttisen pikkusiskon kynsimiä arpia, jotka eivät koskaan lähde pois. Edes koko perheen yhteenlasketut varpaat ja sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja kun pikkusisko on tarrannut kiinni isomman hiuksiin. Puhumattakaan niistä sinertävistä puremajäljistä ja pahimmillaan rikkoutuneesta ihosta. Asiat eskaloituvat salamannopeasti usein jopa hetkinä, jolloin istut itse vieressä. Sitten on se isosiskon verbaliikka, eleet ja ilmeen, jotka myös hyvin herkästi osuvat pikkusiskon ärsytyskeskukseen ja hän reagoi isosti. Sitten taas huudetaan kuin palosireeni, koska pikkusisko iski kyntensä taas kiinni. Kotimme on usein kuin verbaliikan ja fysiikan välinen taistelutanner.

Joskus pikkuveli saa osansa, mutta on melko hyvin vielä välttynyt. Ilmeisesti hänet pääasiassa koetaan vielä neutraaliksi eikä vihollisen eliminointia katsota tarpeelliseksi. Suurin pikkuveljen aiheuttama närä liittyy liian leveästi sylissä oleiluun hetkinä kun yhteen syliin täytyisi mahtua kolme lasta.

On siis sanomattakin selvää, että sisarussuhteet ovat hyvin aktiivisesti mielessä pyörivä teema. Jos jotain erityisesti toivon, toivon sitä, että heidän sisarussuhteensa muodostuisivat tiiviiksi, välittäviksi ja toisistaan huolehtiviksi. Toivon, että he kantaisivat sydämessään sisaruuttaan arvokkaana asiana. Toivon, että ystävien lisäksi he tulisivat aina kokemaan toistensa kanssa sellaisen siteen, joka ei katkea vaikka he olisivat maailman äärissä. Toivon, että heillä tulee olemaan suhde, jonka hyviä ja huonoja asioita he voivat muistella yhdessä itkien ja nauraen.

Tässä asiassa haluaisin siirtää heille sellaista mitä en itse ole saanut kokea. Olen ainut yhteinen lapsi, sisaruspuoleni ovat vanhempieni edellisistä liitoista ja yli 10 vuotta minua vanhempia. He ovat aina jollain tavalla olleet olemassa, mutta suhteet eivät ole olleet sillä tavalla sisaruksellisia, kuin miten itse haluaisin sisaruuden ymmärtää. Sellaista läheistä yhteydenpitoa satunnaisten tapaamisten välillä ei ole oikeastaan ollut. Hyviä hetkiä on vietetty ja hauskoja muistoja on monia. Velipuolen kanssa olen saanut nauraa vedet silmistä valuen ja tapaamiset ovat aina olleet hyvin lämminhenkisiä, aitoja. Vanhemman siskopuolen kanssa vietetystä ajasta mieleen ovat jääneet satunnaiset kaupunkireissut ja tietysti yhteinen kiinnostus hevosia kohtaan. Toisen siskopuolen luo muistan erityisesti varhaisvuosien yökyläreissut hassuine kommelluksineen. Hänen kanssaan olemme käyneet aikuisiällä myös suuren mutkan, joka vei välimme viideksi vuodeksi ja jonka jälkeen suhde rakennettiin uudelleen.

Edellä kerrotut ovat kuitenkin vain pieni pala. Voisin tiivistää suhteen seuraavaan: Olen aina tiennyt heistä enemmän kuin he minusta. He ovat tienneet asioita minusta, mutta kukaan heistä ei ole tuntenut Minua. Kukaan ei ole ollut kiinnostunut siitä kuka Minä olen. Siitä Minusta, joka sisälläni elää, tuntee ja ajattelee. Minä muuten tiedän millaisia asioita he ovat tehneet työkseen, mutta jos heiltä kysyttäisiin samaa minusta, yksi tietäisi varmasti, toinen sinnepäin ja kolmas ei osaisi vastata. Ironista on, että he kaikki osaisivat vastata siihen mitä puolisoni tekee työkseen, sillä siitä tiedosta heille kaikille on ollut hyötyä.

Nyt 33,5-vuoden iässä olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa yksi heistä on huomannut, että tiedän jotain elämästä ja suustani tulee silloin tällöin muutakin kuin meteliä. Minun maailmani ovella on ollut ensimmäistä kertaa mahdollisuus raottua.

Koska oma historiani on tämä, ovat ystävät elämässäni olleet valtavan suuressa merkityksessä. He ovat korvanneet puuttuvat sisarussuhteet. En ajattele, että sisarukseton ihminen on yksinäinen ihminen tai että häneltä puuttuu jotain. Uskon sielunsisaruuteen ja olen elämässäni kiitollinen siitä, että yhä edelleen saan kohdata ihmisiä, joiden kanssa koen sielujen sinfoniaa kun ajatusmaailmat kietoutuvat yhteen.

Mutta silti. Silti toivon, että lapsemme tulevat ajan saatossa kokemaan elämääkin vahvemman siteen ja ovat toisilleen tukipilareita niin iloissa kuin suruissa. Toivon, että saamme elää vanhoiksi ja he haluavat palata luoksemme uudelleen ja uudelleen, koska kokevat yhteenkuuluvuutta myös meidän kanssamme. Tämä on minun elämänarvoni, minun unelmani, jota aion vaalia sydämessäni ja tarkoin varjella särkymästä.

Ja yhä edelleen omat sisarussuhteeni säilyvät elämässäni sellaisina kuin nyt ovat, kukin omalla tavallaan osana elämääni. Jokainen kohtaaminen, jokainen ihmissuhde elämässä on olemassa siksi, että se opettaa meille asioita meistä itsestämme jos vain viitsimme kuunnella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti