Olen aina rakastanut huvipuistoja, joista etenkin Linnanmäki kuljettaa minut hykerryttävän mahtaviin muistoihin. Jonotusta, odotusta, jännitystä ja kiljumista niin paljon, ettei seuraavana päivänä meinaa lähteä ääntä. Sellaista laitetta ei ollut mihin en olisi mennyt. Tätini oli kova mimmi, joka viisikymppisenä tutustutti minut vempeleisiin, joissa sai keikkua pää alaspäin. Muistan ensimmäisen kokemuksen silloisessa Enterprisessa ja sen miten tuntui, että G voimat veti mun naaman ihan roikkuvaksi enkä ole vieläkään ihan varma onko se palautunut kyseisen kieputuksen jäljiltä.
Eilen oli aivan mahtavan ihana päivä! Me vietetään todella harvoin perhepäiviä, jolloin laitetaan kimpsut ja kampsut autoon ja suunnataan pois arjesta. Muutaman kerran vuodessa käydään päivän verran sukuloimassa, mutta edellinen tällainen oman perheen kesken tehty reissu meillä oli viime vuoden elokuussa, jolloin kävimme myös Tykkimäellä.
Tykkimäelle ajaa reilun tunnin, joten se valikoitui kohteeksi pienten lasten kanssa jo ihan helppouden vuoksi. Eväät pakattiin mukaan, koska tiedettiin, että ollaan perillä lounasaikaan. Ahdettiin ne sitten kitusiimme parkkiksella, ettei meidän tarvitse heti mennä syömään vaan voitiin keskittyä olennaiseen ja kustannussyistä pärjättiin näin myös yhdellä ruokailulla.
2v7kk ja 5v tytöt oli täynnä onnellisuutta tästä kauan odotetusta huvipuistosta. Isompi muisti jo viime kesästä mitä odottaa, mutta pienemmälle huvipuisto oli kuin ihmemaa. Neidot kiersivät vempeleestä toiseen ja mikä mielettömintä, he istuivat ilman tappelua vierekkäin! Arjessa taistelun määrä on jotain aivan käsittämätönta, sillä riita syntyy siitä, että toinen katsoo väärin ja siitä, ettei toinen katso ollenkaan. He eivät voi istua vierekkäin edes autossa, mutta HUVIpuistossa kaikki erimielisyydet unohtui! Lasten onnellisuus tarttuu. Se menee luihin ja ytimiin, sillä vanhemman paras onni on onnellinen lapsi.
Esikoinen on aina kasvanut +2 käyrällä pituutensa suhteen ja nyt tuo käyrä avasi hänelle lisää mahdollisuuksia eri laitteisiin, vaikka ikää onkin vasta karvan verran vaille viisi vuotta. Tästä syystä myös minulla oli ranneke, jotta voisin mennä hänelle kaveriksi. Siitä kuulkaa syntyi onnellisuuden yliannostus! Oli aivan mieletöntä olla mukana kun pieni ihminen ylitti oman jännityksensä rajat ja uskalsi lähteä laitteisiin, jotka menivät jo korkemmalla sekä kovempaa vauhtia. "Ei pelota yhtään!" hän huusi, mutta en uskonut ollenkaan. Aivan varmasti pelotti, mutta pelko oli iloa pienempi. Mikä läsnäolon muoto olla lasten kanssa huvipuistossa ja mennä yhdessä laitteisiin! Siinä jos missä unohtuu kaikki muu.
Vaikka ranneke olikin pääasiassa sitä varten, että pääsin esikoisen kaveriksi laitteisiin, on totuuden nimissä myönnettävä, että oma lehmäkin oli ojassa. Tykkimäellä ei juurikaan ole jonoa mihinkään ja tämä mahdollisti sen, että isä ja lapset jaksoivat odottaa sen verran kun äiti kävi yksinkin parissa laitteessa. Ehkä pienen omantunnon piston tunsin laitteeseen istuessani ja katsoessani yksin kolmen lapsen kanssa odottelevaa miestä. Olen kuitenkin sen verran hyvä perustelemaan asioita itselleni, että päätin näyttää lapsille esimerkkiä; äitikin uskaltaa.
Ja voi elämä mikä onni! Siinä keikkuessani pää alaspäin ja lapsuuden kiljumisen vaihtuessa aikuisuuden nauruun, mä tajusin oman tunnelukkoni. Tajusin sen miten en uskalla tuntea hyviä asioita niin voimakkaasti kuin voisin. Vähättelen hyviä asioita ympärilläni, niinkuin muka vaatimattomuus kaunistaisi. Sen sijaan uskallan käsitellä negatiivisia asioita, pureskella niitä avoimesti ja joskus velloakin niiden aiheuttamissa tunnetiloissa. Siellä yläilmoissa roikkuessani olin onnellinen ja vapaa, sain nauraa ja hihkua, elää hetkessä. Mä luulen, että tämän kaltaista vapautta olen kokenut edellisen kerran ennen lapsia kun mulla oli vielä hevonen. Laukkailottelu maastossa oli se mikä vapautti mun sisäisen lapseni.
Kun me lähdettiin huvipuistosta kotiin, esikoista harmitti. Kuusi tuntia, mutta silti vielä jäi laitteita kokeilematta. Pienemmät sisarukset eivät enää jaksaneet ja oli pakko lähteä. Tunsin sen saman pettymyksen, sillä olisin itsekin jaksanut huvitella vielä. Kun lohdutin esikoista sanomalla: "Ensi kesänä sitten uudelleen." tiesin kuinka se lohdutus oli aivan yhtä tyhjän kanssa. Eihän se ajatus lohduttanut minuakaan - ei nyt eikä lapsena.
Valitettavasti en voi viettää kaikkia päiviäni pää alaspäin roikkuen ja ilosta nauraen, mutta voin pyrkiä olotilaan, jossa saan kokea enemmän sielusta kumpuavia hyviä tunteita! Mä myös lupasin itselleni, että jonain kesänä mä vien huvipuistoon ihan vain itseni ja aion päästää sisäisen lapseni valloilleen koko päiväksi.
