Lapsen oikeus olla oma itsensä - otteita meidän elämästä

Lapsen oikeuksien viikkoa on vietetty tällä viikolla. Viikon teemana on jokaisen lapsen oikeus olla oma itsensä. Teemaviikon tavoitteena on edistää YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen tunnettuutta erityisesti lasten ja nuorten parissa. Sopimuksen tärkein tavoite on terveyden, koulutuksen, tasa-arvon ja turvan takaaminen kaikilla lapsille.

📸 Ida S.

Lapsen oikeus olla oma itsensä, on aihe, jonka äärelle vanhempana joutuu pysähtymään uudestaan ja uudestaan. Haluanko antaa lastemme kasvaa sellaisiksi kuin he aidoimmillaan ovat vai haluanko yrittää kasvattaa heidät sellaiseksi millaisia minä haluaisin heidän olevan? Vastaus tähän kuuluu, että haluan tietysti kasvattaa heidät omanlaisikseen, mutta onko se käytännössä helppoa? Ei ole. Ei ainakaan minulle. 

Olen voimakasluonteinen sekä impulsiivinen ja tunnesäätelyni on heikkoa sellaisissa hetkissä kun minussa aktivoituu omat ristiriitaiset kokemukseni. Myös silloin kun introvertti osa minusta on ylikuormittunut sosiaalisista kontakteista, kuormittuminen siirtyy vuorovaikutukseen lasteni kanssa. Tällöin herkästi sorrun puuttumaan heidän käytöksessään sellaisiin asioihin, joihin toisenlaisessa vireystilassa en puuttuisi. Tämähän on oikeastaan melkoinen noidankehä. Äiti on kuormittunut, josta seuraa, ettei äiti jaksa olla läsnä, josta seuraa, että lapset alkavat hakea huomiota, josta seuraa, että äiti kuormittuu, josta seuraa, että äiti komentaa, josta seuraa, että lapset saavat huomiota, josta seuraa, että he toistavat käytöksensä, josta seuraa, että äiti toistaa käytöksensä. Ja näin lapset ovat kouluttaneet äidin toimimaan haluamallaan tavalla sen sijaan, että äiti saisi lapset toimimaan haluamallaan tavalla. Selkeää eikö totta!

Millaisiksi haluaisin lasten kasvavan? Sellaisiksi, että he seisovat omilla jaloillaan, uskovat itseensä ja heillä on erilaisiin tilanteisiin sopivat käytöstavat, joilla he osoittavat kunnioituksensa muita ihmisiä kohtaan. Kohtelemalla muita kauniisti, toivon heidänkin tulevan kauniisti kohdelluiksi. Läheskään aina tämä ei elämässä toteudu, mutta nythän saankin maalata toiveideni mukaisen mielikuvan. Haluaisin myös, että koti on paikka, jossa saa naurun lisäksi huutaa ja kiukuta ilman, että siitä seuraa mitään pahaa.

Lapsuus tarjoaa mahdollisuuksia pohjustaa tulevaisuutta. Tässä siis teille kertomus eräästä maanantaista, jolloin esikoisen piti tanssia harrastuksensa syysnäytöksessä teatterin lavalla. Hän odotti näytöstä suurella innolla ja pikkusisko 3v oli myös mukana yleisössä.

Ymmärrettävästi 3-vuotiaalla oli tarve välillä kysyä asioita etenkin kun salissa oli aina pimeää ennen seuraavan numeron alkua. Ensin ajattelin hyssytellä isänsä sylissä istuvaa tyttöä, ettei hän nyt vain häiritsisi ketään. En tosin hyssytellyt, koska kyselyt tapahtuivat pääasiassa ohjelmanumeroiden välillä. Näytöksessä nähtiin myös sirkusnumeroita nuorten sirkustaitureiden esittäminä. Pikkusiskon tulkinnan mukaan eräässä ohjelmanumerossa olikin vähällä käydä huonosti:

"Onneks ne sai sen kiinni! Olis muuten tuntunu päässä ikävältä."

Mikä onni, etten peittänyt tätä oivallusta oman hyssyttelytarpeeni alle. Uskallan olettaa edessä istuneiden naisten hytkymisestä päätellen, ettei tämä hämärässä salissa kajautettu tulkinta jättänyt heitäkään kylmäksi. Se toi aivan oman twistinsä temppuun, jossa lapsi pudottautui toisen harteilta selälleen muiden ottaessa kiinni. 

Viisivuotias esikoisemme on tanssinut isolla lavalla ryhmänsä mukana jo kaksi kertaa, sekä kolme- että nelivuotiaana. Tämä kerta hieman poikkesi aluksi muista, sillä alkoi kovasti itkettää vieraiden ihmisten määrä kun jätin hänet takatiloihin oman ryhmän mukaan. Ajattelin sen menevän ohi, mutta kun hänen ryhmänsä ilmaantui lavalle, hän ei ollutkaan mukana. Meitä kaikkia varmasti harmitti, sillä olimme ostaneet melko arvokkaat liput ja toki odotimme kovasti ryhmän valloittavaa esitystä. Vielä kamalammalta tuntui kuitenkin se ajatus, että lapseni on todennäköisesti itkenyt jo pitkään jännitystään takatiloissa enkä ole ollut häntä lohduttamassa. Minun oli hieman vaikeaa keskittyä muihin esityksiin ja samanlaista oli aistittavissa vieressäni istuvasta miehestäni. Harmi lapsen puolesta oli yhteinen. Kun väliaika alkoi, sinkosin hakemaan esikoista ennalta sovitusta paikasta ja oletin tapaavani itkuisen viisivuotiaan, joka säntää helmoihini.

Kolmen lapsen äitinä sitä joskus miettii, ettei mikään enää yllätä, mutta toisin kävi tälläkin kertaa. Ennen kuin kohtasin tytön, tanssinopettaja kertoi, ettei saanut millään häntä lavalle vaikka kaikkensa yritti. Tyttö vain kieltäytyi. Totesin hymyillen, että näin tällä kertaa ja kiiruhdin käytävän läpi itkevää lasta lohduttamaan. Löysinkö itkevän lapsen? En.

Keskustelu eteni kutakuinkin näin sen jälkeen kun lapsi oli iloisesti heippaillut hänestä huolehtineet ihmiset:

Minä: "Nnnnooooh? Mitenkäs se nyt silleen?" 
Lapsi: "Ai mitä?"
Minä: "Niinnnnoh siis, et sitten menny lavalle?"
Lapsi (hyvin kevyesti): "Mua vaan jännitti liikaa."
Minä: "Ooookkei."

Vastassa oli siis reipas ja hymyilevä tyttö, joka kyseli missä muut ovat ja arveli, ettei hänelle varmaan ole ruusua. Kun sitten katsomon lähettyviltä löysimme tutut ihmiset, hän poseerasi lahjuksiensa kanssa niin ylpeästi, leveästi ja ihailijansa ottavasti kuin vain viisivuotias osaa poseerata. Lopulta asettauduttuamme seuraamaan loppupuolta näytöksestä selvisi toinenkin syy siihen miksi hän ei mennyt lavalle.

"Mä en osannut askelia. Ope ei ollut opettanut niitä meille."

Oma tunnelma oli jo vähintäänkin hilpeä tästä viiltävästä analyysistä kun tanssiharjoitukset ovat pyörineet elokuusta lähtien. Täytyy siis ehdottomasti muistaa antaa palautetta tanssinopettajalle, että yrittäisi edes opettaa tunneilla.

Kotimatkalla hän tuli siihen tulokseen, että olisi pitänyt kuitenkin tanssia. Siinä sitten hienosti ajattelin käsitellä asiaa lapsen kanssa ja muotoilin, ettei epäonnistumisia kannata pelätä, johon lapsi: "Miten niitä voi pelätä?"

Olen jo monta kertaa todennut, että tämä lapsi tulee haastamaan minut elämän varrella uudelleen ja uudelleen. Hän asettaa minut vasten omia tunnetilojani ja lausahduksiani. En enää muista mikä oli tovi sitten aihe, mutta ongelmana oli, etten oikein saanut jutun juonesta kiinni. Mitä teki lapsi? Hän huokaisi ensin ja totesi sitten: "Emmä jaksa selittää." (hetken hiljaisuus) "No hyvä on, mä yritän." Voitte kuvitella, ettei tämä huokauksella varustettu lausahdus alunperin ole lapsen maailmasta lähtöisin. Kuka siis lopulta kasvattaa ja ketä?

Omaa tahtoa, värikkäitä aasinsiltoja, ällikällä lyöviä analyysejä, naurua, itkua, surua ja kasvukipuja. Pettymyksiä, virheitä, anteeksipyyntöjä, onnistumisia, rajojen asettamista ja hyväksyntää. Olla rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Haluan uskoa, että näillä eväillä on mahdollista kasvaa sellaiseksi kuin itse haluaa. 

Merkityskirjat: Helgan ja Helmerin viikonloppuveli

Sain kunnian yhteistyönä lukea ja arvioida Merkityskirjojen kolmannen eli uusimman osan nimeltä Helgan ja Helmerin viikonloppuveli. Merkityskirjat itsessään oli minulle täysin uusi tuttavuus, kuin myös kirjan kirjoittanut Terhi Kangas ja kuvittanut Anna Aalto. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Helga ja Helmeri saavat uuden pikkuveljen, joka vierailee heillä kerran kuukaudessa viikonlopun ajan. Tämä ei kuinkaan ole aivan mutkatonta - ei aikuisille eikä etenkään lapsille.

Kirjan myynnillä tuetaan Perhehoitoliiton työtä suomalaisen sijaisperhetoiminnan hyväksi ja jokaisesta kirjasta lahjoitetaan 7€ sijaisperhetoiminnan tueksi. 

Minulle on luettu lapsena ja siitä lähtien kun olen oppinut itse lukemaan, olen lukenut läpi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden. Lasten syntymän myötä oma lukeminen on jäänyt vähäiseksi ja romaanit ovat vaihtuneet lastenkirjoihin. En ole vielä osannut siirtyä äänikirjojen maailmaan, sillä kaipaan käsiini paperisia käänneltäviä sivuja. Minulle siitä syntyy osa lukemisen tunnelmaa. Lapsilla äänikirjoja on myös hyvin vähän ja sadut luetaan pääosin äidin ja isän toimesta. Elokuussa 5 vuotta täyttänyt esikoinen on oppinut jo myös jonkin verran lukemaan. Kirjoilla on valtava merkitys aikuisen ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. Jos kirjojen lukeminen aina ulkoistetaan äänikirjamuotoon, vuorovaikutus aikuisen ja lapsen välillä jää puuttumaan. Äänikirjoilla on toki paikkansa ja jos vanhempi ei koe lukemista omakseen, ovat äänikirjat ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin ei lukemista lainkaan.

Mielenkiintoni kohdistui kirjaan sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti. 10 tehtyä vuotta ohjaajana lastensuojelun sijaishuollossa opettivat muunmuassa sen, kuinka tärkeää asioita on käsitellä lapsen ikätason mukaisesti. Vaihe, jossa lapsi tulee laitokseen (uh, inhoan tätä sanaa, koska se voi olla hyvin harhaanjohtava) on äärimmäisen tärkeä kaikkien osapuolten kannalta. Kokemusta perhesijoituksista minulla ei ole, mutta asioiden käsittelyn tärkeys pätee jokaiseen tilanteeseen oli kyse sitten lyhyestä tai pitkästä sijoituksesta laitosluvilla toimivaan yksikköön tai perheeseen. Laitokseen sijoitettaessa osallisia muuttuvaan tilanteeseen ovat eritoten lapset, jotka on aiemmin sijoitettu yksikköön kun taas perheessä voi olla biologisia tai aiemmin sijoitettuja lapsia. Molemmissa tilanteissa ryhmän dynamiikka muuttuu. 

Nykyisessä työssäni koordinoin vapaaehtoistoimintaa, jossa aikuiset ryhtyvät pitkäaikaiseksi ystäväksi tukea tarvitsevalle lapselle tai nuorelle. Vapaaehtoinen aikuinen saa osallistua toimintaan niin halutessaan koko mahdollisen perheensä voimalla ja tällaiseen tilanteeseen Helgan ja Helmerin viikonloppuveli parhaimmillaan osuisi suorastaan loistavasti.

Vielä yhtenä näkökulmana haluan ehdottomasti nostaa esille omat pohdintani tukiperheenä toimimisesta. Halusin ehdottomasti kirjaa lapsille lukiessa miettiä toimisiko se työvälineenä jos jossain vaiheessa elämää päättäisimme ryhtyä tukiperheeksi.

Kirja on nyt luettu etuperin, takaperin, osissa ja kokonaan. Se oli todellakin luettava useampaan kertaan, koska jokaisella lukukerralla nousi esille uusia näkökulmia sekä pieniä yksityiskohtia - aivan kuten mielestäni tämän tyyppisen kirjaan kuuluu tehdä.

Asioiden käsittelyyn tarkoitetun kirjan kirjan kuuluu toimia prosessin omaisesti aikuisen ja lapsen vuorovaikutuksen välillä. Siihen täytyy voida palata ja löytää asioihin erilaisia näkökulmia. Sen täytyy olla helposti luettavaa ja osin samaistuttavaa. On täysin mahdotonta luetella kaikki ne asiat, jotka kirjassa tuotiin esille ja oikeastaan se on myös täysin tarpeetonta, koska jotainhan on jäätävä myös lukijan havainnoitavaksi. Minulle Helgan ja Helmerin viikonloppuveli sanoitti tunteita, lasten ja aikuisten maailman ristiriitaa, avasi erilaisten perheiden näkökulmaa ja tarjosi ratkaisuja.

Mielestäni kirjaa voisi suositella kenelle tahansa, sillä viimeksi tänään 5-vuotias tyttäreni löysi kirjasta yhtymäkohtia meidän iltapalahetkiin sekä siihen, ettei perheessäkään kaikkia voi aina hoitaa samalla tavalla. Uskon myös vahvasti, että kirja toimii erinomaisesti myös siinä tarkoituksessa, johon se on ensisijaisesti kirjoitettu eli tueksi heille, jotka päättävät ryhtyä lomaperheeksi ja miettivät kuinka käsitellä asiaa lasten kanssa!

Lopuksi on vielä pakko mainita näin koira-avusteista kasvatus- ja kuntoutustyötä opiskelevana, että mieltäni erityisesti lämmitti myös kirjan tarjoama eläinavusteinen ratkaisu.

Onnittelut kirjoittajille! En olisi uskonut, että joudun lukemaan ns. lastenkirjan useampaan kertaan voidakseni kirjoittaa siitä arvioinnin saatika, että minun olisi työstettävä kirjoijtusta useampana iltana. Kirja on tarkoin harkittu pientenkin yksityiskohtien osalta eikä sitä ole tehty huolettomasti roiskien. Se on onnistuneesti tarkoitettu vuorovaikutuksen välineeksi aikuisen ja lapsen välille.

Isänpäivän ihanuus!

Se, että ahdistun isänpäivän perinteisestä juhlinnasta kertoo enemmän minusta kuin muista. Some täyttyi eilen taas ihanista isä-lapsikuvista, huikean hienoista kakuista sekä oman isän, isoisän ja puolison hehkutuksista. Minäkin postasin kuvan meidän perheestä, koska niin kuuluu tehdä.

Kun olin lapsi, isäni makoili luultavasti kyllästymiseen saakka sängyssä odottamassa aamupalaa. Se kuului aina isänpäivään kuin myös äitienpäivään. Minusta tähän liittyy yksi iso ongelma. Miten ihmeessä aamupalan voi nauttia aamulla sängyssä ennen ylösnousua? Eikö kaikilla olekaan pissahätä heti herätessä? Kuppi kahvia lisäksi ja ylivuoto on valmis jo ihan päälle kolmekymppisellakin. Entäs ne kolme lasta, jotka pyörivät sängyssä mukana? Ei meidän 1,5 vuotiaan kanssa samaan sänkyyn mahdu minkäänlaista kakkupalaa saati kahvia tai muuten isänpäivän aamupalaa seuraava aktiviteetti on lakanapyykki.

Me päätimme jäädä viettämään isänpäivää kotiin, koska 120 km matka minun vanhempieni luo ei houkutellut kun vapaapäiviä oli vain yksi. Miehen isäkin oli estynyt kyläilemästä.

Sitä minä silti mietin, että miten isänpäivää oikein kuuluu viettää? Miten mitään juhlapyhää kuuluu viettää?

Huomaan, että ennen juhlapyhiä luon itselleni kuvitelman siitä millainen kyseisen päivän kuuluisi olla. Ihannekuvitelmassa isä ja äiti nauravat vaaleansävyisissä kuvissa yhdessä lasten kanssa, pöydässä on komea kattaus, kakku on hienosti koristeltu ja tunnelma on rakkauden täyttämä.

Voi hyvä tavaton miten kaukana todellisuus onkaan tästä.

Aamupala syötiin pöydän ääressä ja juhlan tuntu tuli siitä, ettei kukaan kaatanut mitään. Aamupalan jälkeen päivänsankari päätti vetäytyä kylpyhuoneeseen viettämään hellää hetkeä juuriharjan ja puhdistusaineen kanssa, koska kerrankin oli aikaa. Olimmehan sopineet, ettei hän tee niitä miljoonaa muuta hommaa, jotka odottavat pitkin pihoja. Ulos lähdettiin yhdessä, joten lasten saaminen ovesta pihalle, oli huomattavasti helpompaa kuin yksin. Isänpäivän ulkoilua suoritettiin täydessä kuravaatevarustuksessa. Jo pihassa 3v pisti huudoksi kun ajatus oli kävellä 250 metriä postilaatikolle ja vielä toinen mokoma takaisin. Lopulta hänen ulkoilunsa tapahtui liinakyydissä minun selässäni ja perheen isi kantoi 1,5-vuotiaan kotiin tämän muuten valikoidessa mieluummin eri suunnan kuin muilla.

Ulkoilun loppupuolella päivänsankari vielä vaihtoi rattaisiin puhjenneen sisäkumin ja tuli lämmittämään lasten kanssa kaapista einestä, koska minä jäin säätämään auton turvaistuimen asetuksia kun nyt kerrankin oli aikaa.

Lapsista 1/3 nukkui päiväunet, toinen ei saanut unta ja kolmas ei edes yrittänyt. Barbiet oli levitetty niin levälleen kuin ikinä on mahdollista. Keräämisen jälkeen kaikki pirulliset kymmenet kumikenkäparit joku kaatoi uudelleen ainakin kolme kertaa.

Jossain siinä päiväunien ja päivällisen välillä menetin isänpäivän kunniaksi hermoni kerran jos toisenkin.

Päivällinen oli juhlallinen. Mureketta, kermaperunat valmiina pussista uuniin, jugurttikastike ja kirsikkatomaatit suoraan purkista kippoon. Astiat oli kasassa pöydällä ja jokainen sai siitä riipiä omansa. Jälkkäriksi piti olla kääretorttua, mutta siitä olosuhteiden pakosta tuli rumasti koristeltu kakku. Esikoinen söi ruoan kakunhimoissaan, keskimmäisen kanssa taas kerran väännettiin siitä saako makeaa jos ei syö ruokaa ja pienin söi suurella innolla kaiken mitä oli tarjolla. Kukaan ei tälläkään kertaa kaatanut mitään.

Vauhtia oli tytöissä enemmän kuin laki sallii ja päätettiin (tai siis kuningasidea oli minun), että lähdetään pilkkopimeään kävelylle lamppujen kanssa. Jännää! Tytöt oli aivan innoissaan ja toiselle laitettiin otsalamppu ja toiselle possuvalo. Ai että miten reippaasti he käveli vaikka oli oikeasti todella pimeää ja satoi vettä. Sitä kestikin n. 400 metriä, jonka jälkeen kolmevee alkoi huutaa suoraa huutoa, että pyllyä kutittaa ja hän ei jaksa kävellä! Todellisuushan oli varmasti liika jännitys pimeästä, mutta sen asian tiedostaminen ei juurikaan fiilistä kohentanut kun pikkuneiti karjui niin, ettei mahdollisten ilvesten läsnäolosta ollut pienintäkään huolta. Isi siinä sitten ritarillisesti otti toisen kantaakseen ja seurauksena oli astmaatikolle tyypillinen hengenahdistus.

Kotona riisuttiin kaikki kuravaatteet, jotka oltiin puettu edellä mainittua n. 20 minuutin ihanaa perheulkoilua varten. Sukellettiin vielä saunan lämpöön ja mies täytti lasten ammeet. Loppujenlopuksi ammeessa taisteltiin ahtaudesta kun viisvee oli jalat mutkalla, että pikkuvelikin mahtuisi mukaan.

Isänpäivä ei mitenkään taas sujunut maalaamani mielikuvan mukaisesti. Sitä minä vain mietin kuinka monelle käy juhlapyhinä niin, että todellisuus ja mielikuva ovat valovuosien päässä toisistaan? Onko todella niin, että tällainen juhlapyhä on aina ihanan ja mahtavan rakkaudellisen läsnäolon täyttämä? Onko sitä jotenkin huono jos ei kykene järjestämään mitään erityistä, jota lapset muistelisivat vuosikymmenten päästä? Kyllä heillä oli upeat itsetehdyt kortit ja meillä lahja. Äidin vatuilla kakkuun kirjoittama ISI ja kaivurikynttilä herätti heissä myös iloa. Siksi mietinkin onko kaikkien osattava ja kyettävä viettämään isänpäivä hienosti vai onko kyse tässäkin somen luomasta ilmiöstä?

Kaiken tämän päätteeksi totean, että meidän perheen isä on paras meidän perheeseen ja kiitollinen olen siitä, että hän jaksaa lasten lisäksi myös minua, joka tunnesäätelyltäni toisinaan olen lapsiakin pahempi!

Ensimmäinen vihaviesti

Instagram-tilini päivittyy nykyisin pääasiassa arjen sattumuksista lasten kanssa. Jossain vaiheessa pidin tärkeimpänä prioriteettina sitä, että päivittäisin nimenomaan oivalluksia elämästä, mutta pian huomasin, ettei minulla ole aikaa jakaa puoliakaan niistä pitkistä aasinsilloista, joita arkeni on täynnä. Lakkasin siis taistelemasta lapsiaiheisia päivityksiä vastaan ja ne täyttävätkin nykyisin instatilini.

Kuvituskuva.

On kuitenkin yksi asia, jota olen säännöllisesti miettinyt: Lapsista tunnistettavien kuvien julkaiseminen sosiaalisessa mediassa. Tämä aihe on säännöllisesti esillä eri tiedotusvälineissä. Myönnän, että instatilit, joissa jaetaan lapsista kuvia, ovat aivan ihania. Lasten eleet, ilmeet ja jutut ovat vertaansa vailla. En kritisoi vanhempia, jotka jakavat kuvia, kunhan he tekevät sen vakaata harkintaa käyttäen. Lasten nakukuvat eivät kuulu sosiaalisen mediaan, eivät edes silloin kun kyse on viattomasta kylpyhetkestä. 

Ajatus sai uutta virtaa kun mahtavan Shitty is the new black -blogin Sarianna nosti aiheen esille omassa instassaan. Kävin itsekin kommentoimassa, sillä olin jälleen miettinyt, että alkaisin julkaista lapsistani sensuroimattomia kuvia. Oli yksi asia, jonka kommentoidessani nostin esille: minun työni. Olen varma, että tulen aina työskentelemään tavalla tai toisella lastensuojelun kentällä.

Vaikka nyt teen työtä enneltaehkäisevässä työssä vapaaehtoistyötä koordinonoiden, ennen tätä tein kymmenen vuotta töitä pitkäaikaisesti sijoitettujen lasten kanssa. Sosionomina en myöskään ole millään lailla ollut vastuussa lasten huostaanotoista, vaan tehnyt työtä sijoituksen/huostaanoton jälkeen.

Lastensuojelu kuitenkin aiheuttaa aina osassa ihmisistä suunnatonta vihaa, katkeruutta ja pettymystä. 

Niin kävi tälläkin kertaa ja vain päivä edellä mainitun kommenttini jälkeen sain ensimmäisen vihaviestini.

"Yrittäkää kasvaa sen verran aikuiseksi ja välittää muista kuin ittestänne eikä vihata ja vihata ja muka rakastaa lapsia mutta mutta keksitte valheita äideistä ja ne isät jotka raiskaa lapsia ja käyttää huumeita ja on karkoitettuja on parempia ihmisiä kuin äidit joiden lääkärin lausunnot heitätte tahalleen roskiin ja elätte valheissa ja aivopesette lapsia olemaan erossa oikeasta perheestä jotka äiti rakastaa mutta te tahalleen keksitte valheita jotta te näytätte paremmilta mutta piilotatte karkoitettuja lastenraiskaajia ja huumerikollisia ensikoteihin. Huom. Mä olen opiskellut kodinhoitajaksi ja teen työtä ihmisoikeuksien eteen. Ei tarvitse kehua itseään ja ehkä teet hyvää työtä mutten usko siihen 100% että se on aitoa. Kyllä tuskin sinua kiinnostaa kenenkään tarinat niin kauan kuin sosiaalityöntekijät sinua vetävät kuin koiraa näiden pienten lasten luokse. Kyllä perhetyöntekijäkin löi mun lasta ja uhkaili poliisi isällään. Teihin ja teidän aitoon olemiseen ei vaan voi luottaa se on teennäistä esittämistä että sinä saat leivän pöytään niinkuin sosiaalityöntekijät jotka piilottaa karkoitettuja lastenraiskaajia ja huumerikollisia ensikoteihin. Sama asia. Todella säälittävää ja ei voi muuta kuin sääliä.."

Vihaviesti täysin vieraalta ihmiseltä kolahti. Se tuntui erityisen pahalta, koska jossain vaiheessa elämää annoin työtä tehdessä itsestäni niin paljon, ettei minusta riittänyt enää omalle perheelleni. Priorisoin lapset työssä omien lasteni edelle. Nyt viestin mukaan olisinkin vain teennäinen esittäjä. 

Lastensuojelun työntekijöiden vaitiolovelvollisuus sinetöi huulet ja vaikka faktat olisivat väärin, niitä ei voi korjata. "En voi ottaa kantaa yksittäiseen tapaukseen." on mediastakin tuttu lause.

Niin kauan kuin sometilini on julkinen, olen ihmisten mielestä vapaata riistaa. Näin ollen seison edelleen päätökseni takana eikä jatkossakaan lapsistani julkaista kuvia, joista heidät voitaisiin nykyhetkenä tunnistaa. Poikkeus vahvistaa säännön, joten vauvakuvia saatan ripotella sinne tänne jatkossakin.

Olisiko sitten syytä vaieta siitä, että lastensuojelun työkenttä on lähtemättömästi osa minua? Hell no! Olen kiitollinen siitä, että elämä kuljetti minut tälle alalle ja aion jatkossakin rinta rottingilla sanoa tehneeni 10 vuotta työtä lasten suojelussa.