Sivut

perjantai 31. tammikuuta 2020

Lapset kasvavat esimerkin voimalla

Olin kerran käyttämässä lastani uimahallilla. Uimahallille oli tullut uudet hiustenkuivaajat, jotka oli asennettu samalle kohdalle kuin vanhat. Siinä sitten äidit arvostelivat sitä, ettei kuivaajista kumpikaan ollut keskellä peiliä. Päätelmä asiasta oli se, että kyllä huomaa miesten olleen asialla.

En ole koskaan voinut ymmärtää sitä, että naiset suureen ääneen arvostelevat väheksyvään tapaan miesten tekemisiä. Vielä vähemmän ymmärrän asian kun kuuloetäisyydellä on ne omat lapset, joiden isään väheksyntä kohdistuu. Kuinkakohan moni tiedostaa sen millaisen asenteen lapsellensa siirtää?

En varmasti aina puhu itse kauniisti muille tai muista. Taatusti minua ei kuitenkaan löydä tilanteesta, jossa yhdessä muiden naisten kanssa suureen ääneen nälvisin vastakkaisen sukupuolen tapaa hoitaa asiat. Kaikenlisäksi puolisoni on käsistään erittäin taitava ja vuosien varrella hänestä on kasvanut aivan loistava isä, joka on huomattavasti kärsivällisempi kuin minä. Parisuhteessamme on monta mutkaa, mutta ne ovat yhtälailla kiinni minusta kuin hänestäkin. Tässä juurikin oli puhetta pikkulapsiarjen kuormituksesta parin työkaverin kanssa ja pienten lasten vanhempien riitelystä. Meillä minä riitelen, mutta mies ei ja hyvä niin!

Olen minäkin mieheni sekä parisuhteen haastavista puolista puhunut silloin kun on ollut vaikeaa. Minun puolestani mieskin on ihan vapaa halutessaan puhumaan minun huonoista puolistani sekä parisuhteen haasteista. Minusta siinä on kyse tuen saamisesta muualta ja muiden kanssa puhuminen on omien tunteiden peilaamista sekä parisuhteessa jaksamisen tukemista. Mikä tässä kaikessa on tärkeintä, asioista on pystyttävä puhumaan myös yhdessä.

Hyvällä maulla on myös ihan ookoo vitsailla puolison huonoista puolista kuin myös omista huonoista puolista. Tietyllä huumorilla omiin heikkouksiinsa suhtautuminen on pelkästään positiivista.

Sitä minä kuitenkin mietin voivatko lapset oppia kunnioittamaan muita jos aikuiset eivät kunnioita toisiaan? Onko meillä vanhemmilla varaa tartuttaa oma asenteellisuutemme seuraavaan sukupolveen? Kuinka usein pysähdymme sen ajatuksen äärelle, että lapset kasvavat esimerkin mukaan eivätkä sen mukaan mitä heille sanoilla opetamme? He omaksuvat meidän toimintamallimme - halusimme tai emme. Aivan samoin me olemme omaksuneet omien vanhempiemme toimintamallit - halusimme tai emme.
Olen ennenkin sen sanonut, mutta on kaksi sanaa, joilla pääsee pitkälle. Kiitos ja anteeksi. Kukaan ei ole virheetön, mutta oman virheellisyytensä myöntäminen on tervehdyttävää niin itselle kuin läheisillekin.

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Joskus nuorempana koin itseni niin irralliseksi, että mietin, ettei kukaan edes kaipaisi vaikka kuolisin.

Kun mä mietin elämääni, mä huomaan sen olleen täynnä ihmissuhteita, jotka ovat katkenneet. Läheisiä välejä ei ole yhteenkään ihmiseen, joka olisi ollut osa lapsuuttani. Se tekee kipeää sellaisina hetkinä kun muistot päästää pintaan.

Muistot lapsuuden hyvistä hetkistä merkityksellisten ihmisten kanssa nostavat helposti kyyneleet silmiin ja kaipaus täyttää mielen. Kummit eivät ole koskaan olleet tiivis osa elämääni, isovanhemmat ovat kuolleet jo n. 25 vuotta sitten eikä lapsiperhetuttuja oikein koskaan ollut.

Vielä yläasteella ja lukiossa yritin ripustautua ihmissuhteisiin. Näin jälkikäteen elämääni katsoessa näen miten olisin ollut valmis tekemään mitä tahansa kuuluakseni porukkaan. Koskaan en kuulunut. En ennen kuin lakkasin yrittämästä ja sillon olin jo n. 20-vuotias.

En tiedä miltä tuntuu kun ihmiset sanovat, että joku ihminen on ollut elämässä aina ja sille on voinut kertoa kaiken. Mulla ei ole tällaista suhdetta edes omiin vanhempiini vaikka ihan tekemisissä ollaankin. Mulle lapsuudenkodista ei ole muodostunut paikkaa, jonne lähtisin viikonlopuksi lasten kanssa. Kotoa muutosta tulee vappuna kuluneeksi 15 vuotta ja olen sinä aikana tainnut yöpyä kaksi kertaa vanhempieni luona. Käydään kylässä se pari tuntia muutaman kuukauden välein ja lapset on joskus yötä. Kyllä me pyhiä vietetään porukassa jonkin verran.

En kerro kenellekään kaikkea. Eri ystävien kanssa puhun erilaisista asioista. Moni tuntee minusta eri puolen kuin toinen. Yhä enemmän käännyn myös sisäänpäin ja sallin piilotellun introverttiuden nousta pintaan. Määritän paljon sosiaalisuuttani oman jaksamiseni näkökulmasta ja tätä on muiden monesti vaikeaa ymmärtää, koska ulospäin olen hyvin ekstrovertti.

Millaistakohan olisi jos olisi se tuttu aikuinen jonka puoleen aina kääntyä? Minä käännyn ystävieni puoleen, mutta eivät he ole olleet osa lapsuuttani. Entä jos olisi se suunnilleen saman ikäinen sisarus, jonka kanssa voisi jakaa kokemuksia? Taisin olla seitsemän kun velipuoli lähti armeijaan ja muutti sitten pois kotoa. Vanhempi sisarpuoli lähti kun olin vuoden ikäinen ja toisen kanssa emme koskaan jakaneet samaa kattoa, samasta huoneesta puhumattakaan.

Joskus nuorempana koin itseni niin irralliseksi, että mietin, ettei kukaan edes kaipaisi vaikka kuolisin. Niistä ajatuksista on kauan. Niiden ajatusten olemassaolo kuitenkin kertoo siitä kuinka kova tarve minulla oli tulla nähdyksi omana itsenäni.

Kun mä ajattelen omassa elämässäni olleita ihmissuhteita (myös muita kuin parisuhteita), ne ovat kaikki katkenneet tavalla tai toisella ihmisten tasapainottomuuteen. Niitä on leimannut epätasapainoisuus, vallankäyttö, toisessa roikkuminen, miellyttäminen, luottamuksen pettäminen tai muut sosiaaliseen kanssakäymiseen vaikuttavat haasteet. Myös aikuisten väliset suhteet ovat vaikuttaneet lapsen tärkeiden suhteiden katkeamiseen.


Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa sekä omien lasten mahdollisuuksiin saada pysyviä ihmissuhteita. Musta on myös helpottavaa, että koko ajan enemmän löydän oman tapani elää ja olla. Ehkä kirjoitin tämän myös siksi, että jos sulla on pysyvä ihmissuhde, muista olla siitä kiitollinen - se ei kaikille ole itsestäänselvää.