Sain eilen illalla oivalluksen. Tuon oivalluksen seurauksena poistin vanhat blogit ja nykyisen blogin kirjoituksista 98% bittiavaruuteen.
Olen jumiutunut menneeseen kokemusmaailmaan. Vaikka olen kulkenut tätä matkaa jo 12 vuotta ja saanut muuttua valtavan paljon ihmisenä, olen silti kiertänyt kehää. Olen palannut aina samoihin teemoihin ja todennut niiden olevan edelleen olemassa.
Jokaisella meistä on historia. Historia vaikuttaa siihen millaiseksi tulevaisuus muotoutuu. Historia vaikuttaa meidän ajatuksiimme ja tapaamme toimia. Historia voi joko lamauttaa tai muokkautua vahvuudeksi. Olen aina halunnut ajatella niin, että minun historiani on osa minua. Ilman juuri sellaista historiaa kuin olen elänyt, en olisi muovautunut tällaiseksi kuin nyt olen.
Oman kokemukseni mukaan muutos etenee aina hitaasti. Ensin on toiminta, jota ohjaa kokemus ja tunne. Jossain vaiheessa järki alkaa viestittää, ettei tunne välttämättä ohjaa toimintaa oikeaan suuntaan. Tällöin järki ja tunne ovat ristiriidassa keskenään. Ristiriitaa kestää aikansa kunnes järki onnistuu kertomaan tunteelle, että toimintaa täytyy muuttaa.
Tästä alkaa haastavin vaihe, jolloin epäusko meinaa iskeä, koska prosessi tuntuu pysähtyneen. Muutokseen tarvitaan mukaan tunne, jota täytyy opettaa menemään oikeaan suuntaan, sillä järjen ja tunteen pitkäaikainen ristiriita ei ole hyväksi. Tämä on vaihe, jolloin epämukavuutta ja pettymyksiä täytyy sietää. Pettymyksiä syntyy kun järki on tullut jo tunnetta vahvemmaksi, mutta toiminnan muuttaminen ei siltikään onnistu. Uudelleen ja uudelleen havaitsee toimivansa liian voimakkaan tunteen vallassa, joka nousee omasta kokemusmaailmasta.
Kuluu aikaa. Tuntuu, että kaikki mahdollinen on jo saavutettu. Ihminen alkaa jälleen perustella toimintaansa historiallaan. Tapahtuu putoaminen takaisin kehään, jossa kaipaa jotain mitä ei edes osaa määritellä. Olo muuttuu levottomaksi ja epämukavaksi, silmien avautuminen on lähellä, koska epämukavuusalueella tapahtuu kehitys.
Kirjoitin eilen kirjoituksen siitä, etten kuulu minnekään. Pyöritin jälleen samaa kuulumattomuuden tunnettani kuin olen pyörittänyt sata kertaa aiemminkin. Tuon samana tekstin kirjoittaminen tuntui niin epämukavalta, että poistin sen muiden mukana. Tekstin kirjoittaminen oli epämukavuusalueella ja se pakotti minut pyrkimään pois, katsomaan eteenpäin.
Tapahtui myös jotain muuta, jolla oli vahva vaikutus kortin kääntöpuolella.
Erittäin rakkaan ystäväni puoliso (tärkeä meille hänkin) sai keväällä syöpädiagnoosin. En ollut tavannut ystävääni kasvotusten tuon diagnoosin jälkeen. Eilen tapasimme pitkästä aikaa. Halatessamme keskellä kaupunkia, kyyneleet valuen, hänen ensimmäiset sanansa olivat: "Ihana nähdä sua." Tiedättekö mitä tapahtui? Minä uskoin ja minä ymmärsin.
Kaikkien ihmisten ei tarvitse olla olemassa kuuluakseen johonkin suurempaan ryhmään. Kun sydämessään kokee kuuluvansa osaksi perhettä ja ystävyyttä, voi olla olemassa sitä hetkeä varten kun olkapäätä tarvitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti