Sivut

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Kehosta eloon

Copyright Jyllannin suomineito
Tunsin pikkutytön, joka oli aina erilainen. Poikamainen. Olin itsekin nuori, mutta muistan miettineeni millaiseksi tyttö kasvaisi. Ainoa ajatukseni tuolloin oli, että hänestä ehkä tulee lesbo. Nyt se ajatus naurattaa. Vähänpä tiesin ja vielä vähemmän ymmärsin. Nyt ymmärrän enemmän.

Pyysin tätä nyt jo aikuistunutta henkilöä kertomaan millaista on elää väärässä kehossa. Tämä on omistettu äideille ja iseille, sukulaisille, opettajille, ystäville ja harrastusten vetäjille. Tämä on omistettu myös heille, kenestä ensimmäisessä lauseessa käytin sanaa erilainen. Olemme kaikki erilaisia. Siispä omistan tämän meille. Ihan kaikille. Tämä on omistettu siis kaikille sukupuoleen tai puolettomuuteen katsomatta. Tässä ei kritisoida kenenkään vanhemmuutta tai osoitella sormella.

"Mun ensimmäiset kokemukset erilaisesta sukupuoli-identiteetin ilmaisusta on varmaankin kakkos- tai kolmosluokalta, kun varta vasten vein äidin poikien puolelle vaatekaupassa ja näytin minkälaisen paidan haluaisin. En muista, että äidillä olisi siinä vaiheessa ollut ongelmaa sen kanssa, se oli kuitenkin pukenut mut mun kaksoissiskon kanssa samoihin vaatteisiin koko ikämme ja ehkä ajatteli, että kokeilkoon nyt mitä haluaa.

Samoihin aikoihin olin mukana lastenteatterinäytelmässä, jossa lauloin yhtä päärooleissa. Rooliasuista ei oltu paljoa puhuttu etukäteen, joten järkytys oli sitäkin suurempi kun menin pukusovitukseen ja näin, että mun asuksi oli valittu pöyhkeä ja koristeellinen keltainen mekko. Jotenkin pukusovituksesta selvisin, mutta jälkeenpäin menin vessaan itkemään ja muistan miettineeni miten mekon päällepukeminen tuntui niin pahalta enkä halunnut enää esiintyä. En vielä sillon tiennyt miksi, mutta mulla oli vahva tunne siitä, etten halua näyttää siltä mitä peilissä näin. Mekko puristi kaikista vääristä paikoista enkä halunnut olla sekuntiakaan se päällä. Koin valtavaa ahdistusta siitä, kun tiesin, että siltähän tyttöjen pitää näyttää eikä mulla ollut muuta vaihtoehtoa. Olin kahdeksanvuotias ja tää oli viimeinen kerta kun pidin mekkoa päälläni."

Mekkoja, hörsylöitä ja glitteriä rakastava esikoistyttöni halusi viime kesänä Ryhmä Hau "crocksit". Niissä oli tummansininen pohja ja mielestäni ne näytti poikamaisilta. Ääneen en tätä sanonut vaan koitin tarjota tilalle vaaleanpunaisia Frozeneita. Hän halusi Ryhmä Haut. Ei hän nähnyt niissä mitään poikamaista. Hänelle ne oli lempparihahmoilla kuvitetut kengät. Katsoin itseäni peilistä ja häpesin omaa vanhanaikaista asennettani sekä määritelmää, johon lankesin. Minulla ei ollut siihen oikeutta. Esikoinen sai haluamansa kengät.

"Vuosien varrella oon käynyt äitini kanssa tahtojen taistelua satoja kertoja siitä, miten "poikamaisia" vaatteita mä haluan pitää ja toisaalta kuinka poikamaisia vaatteita se antaa mun pitää. Toisaalta se on mukisematta lähtenyt mun kanssa vaatekauppoihin ja mielellään auttanut erilaisten, selkeästi pojille suunnattujen vaatteiden ostamisessa, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän sillä alkoi olla mielipiteitä siitä mikä on liian miesmäistä mulle. Äiti osti mulle neutraaleja, tummasävyisiä vaatteita kunhan ne oli naisten osastolta. Ehkä se oli sen tapa varmistaa itselleen, että olin edelleen tyttö, vaikka mun oma kompassi oli tässä vaiheessa jo hyvin maskuliinisen ilmaisun puolella."

Ymmärrän hänen äitinsä tarvetta. Rakastan kahta pientä tyttöäni ja pientä poikaa. Olisi väärin sanoa, että toivon heidän pysyvän tyttöinä ja poikana, joksi he ovat syntyneet, sillä minähän en itseasiassa tiedä millaiseksi he ovat syntyneet.  Tiedän vain, että olen heidät synnyttänyt ja ympäristö on määritellyt heidät tytöiksi ja pojaksi. Tällä hetkellä myös minä määrittelen heidät tytöiksi ja pojaksi. Myönnän myös, että sydämeni toivoo, että saisin pitää heidät tyttöinä ja poikana.

"Myöhemmin kun mun "poikatyttövaihe" ei vaikuttanut menevän ohi, äitillä alkoi selkeästi olla ongelmia sen kanssa kun valitsin liian miehekkäät saappaat tai lakin tai puvun juhliin. Kannanotoista tuli paljon kärkkäämpiä ja joskus se jopa kieltäytyi lähtemästä mun kanssa kaupunkiin, jos en vaihtaisi hattua.

Mulla on kaksi siskoa, joista toinen on vielä kaksoissisko. Ehkä osaltaan sen vuoksi sukupuoli on vielä korostunut jotenkin eri tavalla. Äiti oli mielessään kolmen tytön äiti ja koulussa me oltiin siskon kanssa ne kaksostytöt. Koska pukeuduin suurimman osan ajasta kuin kaikki luokan muutkin pojat, tuntemattomat luulivat mua usein pojaksi. Muistin aina nopeasti korjata ellei joku ehtinyt ensin, vaikka salaa tunsin innostusta ja hyvää mieltä siitä, ettei mua ainakaan luultu tytöksi. Toisaalta ihmettelin, miksi tytöksi kutsuminen tuntui mulle täysin irralliselta enkä ollenkaan ymmärtänyt mitä sillä haettiin. Samanlaista irrallisuutta tunsin omasta nimestäni, joka oli mielestäni hyvin feminiininen.  Näiden seikkojen vuoksi koulussa oli kaikkein kivuttominta juuri mahdollisimman neutraaleissa aktiviteeteissa. Parijaot, jotka tehtiin numeron eikä sukupuolen mukaan. Liikunnan tanssitunnit, joissa jokainen sai valita parinsa ilman perinteistä sukupuolijakoa. Itse kuitenkin koin jo silloin kivuliaaksi tilanteet, joissa sukupuoli tuotiin esiin ja entistä enemmän silloin, jos se esimerkiksi esti minua osallistumasta haluamaani toimintaan kuten poikien pallopeleihin.

Identiteettiään pohtivalle lapselle neutraali, yksilöllisiä valintoja kunnioittava ympäristö olisi ollut paras mahdollinen tila kasvaa ilman muualta määritellyn sukupuolen leimaa ja sen mukana tulevia odotuksia."

Enemmän kuin toivon lasteni pysyvän tyttöinä ja poikana, kuitenkin toivon, että sydämeni osaisi olla herkkä ja avoinna tukemaan heitä juuri sellaiseen elämään kuin he itse kokevat syntyneensä. Eiväthän he elä minun elämääni vain omaansa. Se olisi toki kriisi, mutta äitinä toivon lapsilleni parasta mahdollista elämää. Silloin olisi minun tehtäväni käsitellä kriisini ja rakastaa ehdoitta.

Miksi?

"Kaikessa yksinkertaisuudessaan se merkitsee sitä, että saan mahdollisuuden elää. Itellä ainakin itsetuhoisuus johtui just siitä, että siinä tilanteessa ja kehossa eläminen oli niin hirveetä, että ainoa pakokeino ois ollut päättää oma elämä. Tohon prosessiin pääsy tarkoittaa sitä, että mulla on pääsy vähentämään hoidoilla omaa kehoristiriitaa ja ylipäätään mahdollisuus elää yhteiskunnassa elämää, jossa joka kerta ei tarvi ahdistua henkkarin näyttämisestä tai joutua selittämään itseään ja identiteetin ilmaisua. Eihän se prosessi näin muunsukupuolisena oo lähelläkään täydellistä ja oon joutunut nöyryyttämään itteeni ja taipumaan takaperin, että pääsisin niihin hoitoihin jotka tarvitsen, mutta tässä vaiheessa se on se hinta mikä on pitänyt maksaa elääkseen."

Siksi, että on annettava mahdollisuus olla sitä mitä ihminen itse kokee. Tietämystä on lisättävä, jotta tällaisilta asenteista ja määritelmistä johtuvilta, äärimmäisiltä elämän ja kuoleman taisteluilta vältyttäisiin. Siksi, että meillä on pieniä tyttöjä ja poikia, mutta esimerkiksi myös muunsukupuolisia, jotka eivät halua tulla määritellyksi sukupuolensa perusteella pikkutytöiksi tai pojiksi kuten minäkin määrittelin. Ei muunsukupuolisuus tartu. En minä muutu mieheksi tai kadota omaa sukupuoli-identiteettiäni jos hyväksyn toisen ihmisen transprosessin. Toisaalta voisi ajatella, että jos toisen prosessi horjuttaa minua, on taustalla oma kadoksissa oleva sukupuoli-identiteetti.

Kun vuosien tauon jälkeen kohtasin tämän tarinan päähenkilön, koin yhtä suurta lämpöä kuin silloin, kun hän oli vielä minunkin määritelmäni mukainen ja etsi pääsyä ulos. Oli kuitenkin selvää, että hän oli muuttunut. Tilalla oli täysin erilaisella valolla ja itsevarmuudella varustettu nuori ja se jos mikä on oman asenteen muuttamisen arvoista.

4 kommenttia:

  1. Koskettava teksti.
    Hyvä pointti oli, että ei vanhempi toivo lastensa muuttuvan, mutta ei tietenkään myös hylkää vaikka näin kävisi. Sama koskee montaa muutakin asiaa kuin sukupuolta, mutta se vaan on aika näkyvässä roolissa määrittämässä meitä, keitä me ollaan ulkoisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sukupuoli on se näkyvin osa asioista. Sitten todella tulee liuta muita asioita, joihin vanhemman rakkaus venyy. Lasten puolesta kun ei voi tehdä päätöksiä ja elää elämää.

      Poista
  2. Olipa minunkin tultava lukemaan tekstisi. Se oli todella koskettava ja kuvasi hyvin ristiriitaa vanhemman ja lapsen välillä. Ymmärrän hyvin vanhemman pelon sen edessä, että lapsi valitsisi ”yhteiskunnallisesti” ja ympäristön kannalta hankalan tien. Kukapa vanhempi ei haluaisi lapselleen myötäistä matkaa.
    Mutta omalle kohdalle sattuessa, toivon, että osaisin alusta asti viitoittaa lapselle oman itsensä, sisimpänsä, rehellistä kunnioittamista muista välittämättä. Etenkin kun nykyään tähän on jo ihan erilaiset mahdollisuudet. Niinkuin sanoit, kyseessä on lapsen elämä, ei vanhemman.

    VastaaPoista