Sunnuntain draamasta vastasi äiti

Taas on painettu yksi päivä menemään peräsuoli pitkällä. Sellainen on pössis vaikka on sunnuntai ja ollaan oltu kotona. Taas huomaan, että olen super huono tällaisten päivien kanssa, joissa ei ole mitään suunniteltua ohjelmaa. Lasten ja miehen lisäksi struktuuria meillä tarvitsen myös minä. Ihan yhtä lailla taas lupaan, että jatkossa toimin toisin - kuten olen luvannut niin monta kertaa aiemminkin.

Päivän tähtihetki oli ehdottomasti marttyyrin viitta, jonka ripustin omille harteilleni ja tein näyttävän poistumisen vessaan. Hei oikeasti! En edes ulko-ovesta vaan vessaan. Näistä näyttelijänlahjoista olisi Jennifer Anistonkin kateellinen. Kun ei tämä vielä MINUN mielestäni tehostanut riittävästi sanomaani huonosti nukutusta yöstä, ilmoitin lenkille lähtiessäni, ettei minulla TODELLAKAAN mene kauaa vaan isäntä pääsee kyllä omiin hommiinsa pikimmiten.

Tehostetun reippaasti painelin pitkin pellon viertä kulkevaa tietä ja toivoin, että mies sattuisi katsomaan ikkunasta ja tuntisi piston sydämessään kun nyt MINUN mielestäni erehtyi sanomaan pari väärää sanaa. Muutama sata metriä myöhemmin toivoin, ettei hän enää katso, sillä tehostetun reipas askel vaihtui kumisaappailla sohjossa liukasteluksi.

Purin lopun kiukkuni tarpomalla lenkkiin lisäaskelia lumihangessa miettien miten sujui - taas kerran? Miten vaikeaa se nyt on säilyttää aikuisuutensa ja olla leikkimättä draamakuningatarta? Taas kerran toivoin, että olisin syntymässäni saanut hieman lempeämmän tahtotilan ja matkani varrella vielä ripauksen enemmän työkaluja sen käsittelyyn. Voitte kuvitella, kuinka minua huvittaa miehen käyttämä adjektiivi, jota hän käytti luonnettani kuvaamaan kun tapasimme kymmenen vuotta sitten: "Leppoisa". En ole tainnut kuulla kyseistä kuvausta itsestäni sen koommin. Voitte myös kuvitella, ettei mies ole puoliksikaan yhtä huvittunut kuin minä.

Ennen keskimmäisen lapsen syntymää selittelin käytöstäni aina milloin milläkin elämänkokemuksilla. On totta, että ne toki vaikuttavat, mutta kun nyt katson tulista 2+ vuotiasta tytärtäni, näen itseni. En itseni kaksivuotiaana vaan itseni nyt. Meitä yhdistää paitsi luonnonkiharat, myös sama, hyvin vaikeasti suitsittava tulinen temperamentti ja impulsiivisuus. Onnistuneella kasvatuksella tuota luonteenlaatua voisi saada hieman käsiteltävämpään muotoon, mutta mikään piece of cake se homma ei ole. Luettehan nytkin kirjoitusta, jonka takana on 2-vuotiaan lailla käyttäytyvä 33-vuotias äiti-ihminen.

Miten sen lenkin sitten kävi? Hankiosuuden jälkeen liukastelin samaa tietä takaisin kotiin ja kolusin eteiseen hyväntuulisena posket punaisena ulkoilmasta. Draamakuningatar jäi matkan varrelle ja koirat olivat tyytyväisiä purettuaan energiansa.

Ideaalitilanteessa tämä tarina jatkuisi siten, että vietimme seesteisen illan toisiamme kaulaillen ja yhdessä nauraen, mutta on pakko myöntää, etten ihan supermutsina selvittänyt loppuiltaakaan vaan heitti hieman selviytymisen puolelle. Nyt lapset nukkuvat ja takassa loimottaa tuli. Viime yönä katkonaisesti nukutut neljä tuntia alkavat painaa silmäluomissa, mutta hetki on pakko vielä rauhoittua ja nauttia hiljaisesta talosta, jotta huomenna taas jaksaa ottaa vastaan kaiken sen metelin, jonka kolme maailman rakkainta ihmistä päivän aikana tuottaa.