Marttyyri ei ole supersankari

Olen elämässäni ollut mestari vetämään ylleni marttyyrin viitan. Olen kietoutunut siihen niinä hetkinä, jolloin olen kokenut, etten jaksa ilman apua. "Kyllä mä pärjään." "Joo joo, mä hoidan." "Ei tarvii auttaa." "Ihan hyvin menee." Tämä marttyyri pukee viitan ja nenä pystyssä osoittaa omaa paremmuuttaan kun niin hienosti venyy erinäisiin asioihin, vaikka ei oikeasti jaksaisi.

Jokin on muuttunut. Jotain minussa on liikahtanut. Minä olen viimeinkin ruvennut kasvamaan ulos viitastani.

Meillä kiertää tällä hetkellä flunssa. Tytöt ovat jo köhää lukuunottamatta kunnossa, mutta pienimmälllä ei tunnu tauti helpottavan. Eilen otti flunssa niskalenkin myös minusta. Jäin lapsen takia töistä kotiin, mutta illalla nousi itsellekin lämpöä. Sen sijaan, että olisin miehen kotiintullessa kaivanut viitan kaapista harteilleni, sanoin, että minulla on kamala olo enkä jaksa yhtään mitään. Kyllä oli kuulkaa vapauttavaa! Oli voimauttavaa sanoa ääneen, ettei jaksa, sen sijaan, että olisi kantapäät kopisten huonoa vointia huokaillen kävellyt tekemässä samoja asioita kuin normaalisti. Illalla ennen nukkumaanmenoa vielä kiitin siitä, että hän jaksoi pyörittää tämän sirkuksen lähestulkoon yksin. Kiitin siitä, että hän oli läsnä.

Sitä minä vaan mietin, että miksi meihin niin usein iskostetaan ajatus siitä, että täytyy jaksaa ja olla vahva? Miksi täytyy pärjätä, oli tilanne mikä hyvänsä? Saako siitä lisäpisteitä jos kuumeessa menee töihin tai tekee kotona suursiivouksen? Kenen etu on aina suoriutua täydellisesti? Kenen etu on tehdä numeroa siitä miten paljon on taas jaksanut suorittaa? Eikö ole parempi kertoa toiselle ihmiselle kuinka hyvältä tuntuu, että hän tuli avuksi sen sijaan, että luettelee mistä kaikesta taas selvisi ilman häntä?

Paljon kannamme mukanamme vanhaa historiaa. On pitänyt pärjätä joka tilanteessa. On hoidettu lapset, koti ja työt. On pitänyt pärjätä, oli tilanne mikä hyvänsä. Nämä arvot ovat edelleen siirtyneet eteenpäin. Minä mm. poden huonoa omatuntoa päiväunien nukkumisesta, koska niitä ei ole koskaan arvostettu. Makaaminen keskellä päivää on ollut ajan hukkaan heittämistä. Voitte muuten kuvitella, että yövalvomisten vastapainona päiväunet olisi voinut silloin tällöin olla ihan kohdallaan.

Paljon on myös yhteiskunnan tätä hetkeä. Yhteiskunta asettaa kovia vaatimuksia ja on pakko pärjätä. Täytyy pysyä yhteiskunnan kelkassa, pudota ei saa. Ne jotka putoavat, eivät meinaa millään päästä takaisin kyytiin. On pakko pärjätä, vaikkei pärjäisikään. Vahvuutta arvostetaan, mutta kuka vahvuuden määrittelee ja millä sitä mitataan?

Minä aion jatkossa entistäkin enemmän pyrkiä eroon viitastani, sillä en näe sen arvoa. Elämässä on tietysti hetkiä, jolloin täytyy venyä vaikka ei jaksaisi. Aina ei voi heittää hanskoja tiskiin väsymyksen hetkellä. On kuitenkin merkityksellistä kuinka sen tekee. On merkityksellistä kuinka käsittelee omat vaikeat tunteensa. On ihan varmaa, että elämä asettaa eteen hetkiä, jolloin voimavarojamme koetellaan. Elämässä tulee omia kriisejä sekä läheisten kriisejä, joissa olemme myötäelämässä.

Tämä pohdinta tunteiden käsittelystä onkin hyvä päättää siihen toteamukseen, että omassa väsymyksessäni flunssayön jälkeen ja päänsärkyisenä (selittelyn makua), annoin esikoiselle palautetta hänen aamukiukuttelustaan hyvinkin epäasiallisessa muodossa. Nyt voinkin sitten vedota siihen, että kukaan ei ole täydellinen, mutta aina voi pyrkiä parempaan.