Sivut

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Miks ei se vaan laihduta?

Onpas se lihonut! Miten se voi päästää itsensä tuohon kuntoon? Syö enemmän kuin liikkuu. Onpa varsinainen herkkuperse. Miks ei se vaan laihduta?

Nämä ovat ajatuksia, joita tiedän monien minustakin ajattelevan. Ylipaino ja lihominen tuottavat suurta häpeää ja vaikuttavat sosiaalisiin suhteisiin. Vaikeinta on tavata ihmisiä, joita en ole tavannut pitkään aikaan, sillä häpeän. Aihe on tabu. Se havaitaan, mutta siitä ei puhuta ja siitä kirjoittaminen on suunnattoman vaikeaa.

Inhoan omaa peilikuvaani, inhoan kiristäviä vaatteita ja inhoan sitä ajatusta, että voin sairastua diabetekseen vain siksi millaiseen kuntoon olen itseni päästänyt.


"Syöminen aktivoi kielen makureseptorit. Niistä lähtee aivoille viesti, joka aktivoi mielihyväkeskuksen. Keskus vapauttaa muun muassa dopamiinia. Se on välittäjäaine, joka aktivoi mielihyvän kokemuksia.

Kaikki syöminen aiheuttaa mielihyvää, mutta sokeri aktivoi mielihyväkeskusta kovemmilla kierroksilla kuin esimerkiksi parsakaali. Mitä enemmän tätä mielihyvää tuottavaa reittiä aivoissa käytetään, sitä vahvemmaksi se tulee.

Kuulostaako tutulta? Kyllä, tämä on se sama prosessi, jolla alkoholi ja huumeet vaikuttavat. Onneksi sokerin vaikutus on kuitenkin heikompi." (terve.fi)

Minä olen oppinut tunnesyöjäksi. Se tarkoittaa, että syön iloihin sekä suruihin. Syön, jotta saisin jostain mielihyvää. Tällä taktiikalla olen lihonut 25kg ajasta ennen lapsia. Se on paljon mukana kannettavaksi ja nyt ensimmäistä kertaa paino alkaa tuntua, sillä ihmistä ei ole rakennettu kantamaan tällaista määrää ylimääräistä mukanaan. Kuvat kuuden vuoden takaa ovat tuskaista katsottavaa, sillä ne eivät vastaa peilikuvaa ja niistä lapset hädintuskin tunnistavat äitiään.

Miksi en sitten vain laihduta?

Olen riippuvuuksille altis ihminen. Olen ollut koukussa tupakkaan, nyt olen koukussa sokeriin ja koukun katkaiseminen pelottaa. En myöskään usko omalla kohdallani totaalisen sokerittomuuden pysyvyyteen tai joutuisin elämään koko loppuelämäni välttelemällä sokeria. Kun riippuvuus on kerran syntynyt, se aktivoituu aina uudelleen jos ihminen altistuu rippuvuudeen aiheuttavalle aineelle. Tämä tapahtuu, on kyseessä sitten päihteet, pelaaminen tai se sokeri. Tällöin katkaisun joutuu tekemään uudelleen.

Miltä sokerikoukun katkaiseminen tuntuu? En tiedä - en ole koskaan katkaissut sitä. Edellisen kerran kun tietoisesti pudotin painoani, olin nuorempi, minulla oli runsaasti aikaa liikunnalle eikä minulla ollut kilpirauhasen vajaatoimintaa. Riitti kun siistin syömiseni ja lisäsin liikuntaa. Niin helppoa se oli. Ratsastin, tanssin ja lenkkeilin - elin aktiivista elämää.

Nyt kaikki tuntuu vaikealta vaikka olen tehnyt päätöksen, etteivät asiat voi jatkua näin. Epäonnistumisen pelko huutaa olkapäällä ja haluaisi deletoida tämänkin tekstin, jotta en nolaa itseäni julkisesti. Arkea odotellessa mieleni tekisi syödä kaikki hiilarimättö kaapeista aivan kuin se olisi loppumassa maan päältä, koska SITTEN KAIKKI ON OHI! Siltä tuntuu vaikea sokerikoukku, joka liittyy tunnesäätelyn haasteisiin. Riippuvuuksista irti pääsemisessä on olennaisinta korvata riippuvuus toisella, terveellisemmällä toimintatavalla.

Mikä voisi olla terveellisempi toimintatapa? Sanoisin, että karkin sijasta porkkana ja liikunta. Vaikka painonpudotuksessa ruokavalio on kaikista tärkein, se ei päde silloin kun on kyse tunnesyömisestä. Tällöin on löydettävä tapa vapauttaa endorfiinit muilla keinoilla kuin syömällä ja olen aiemminkin huomannut, että minulla liikunta ja ruokavalio kulkevat käsi kädessä. Kun liikun paljon, syömisen tarve vähenee. Näin ollen liikunta on minulla numero yksi ja ruokavalio seuraa sen perässä kuin varjo.

Tässä kohtaa tilanne muuttuukin haastavaksi. Mistä löytää motivaatio kotitreeneille, osaaminen tehdä treenit oikein ja aika niiden tekemiseen? Jo liian kauan liikunta on ollut koirien pakollista juoksuttamista, jolloin koirat juoksevat, mutta omistaja ei. Moni on ratkaissut tilanteen personal trainerilla, joka huolehtii ruokavaliosta sekä piiskaa treenien parissa, mutta siihen ei ole varaa - ei vaikka yrittäisin priorisoida. Meidän tilanteessamme hyvin harvoin olemme myöskään molemmat aikuiset yhtä aikaa lasten kanssa. Sillä aikaa kun selkäni käännän, seisoo pienin pöydällä, kääntää hellan päälle tai saa muuta mahdollista tuhoa aikaan. Onko oikea hetki illalla kun lapset käyvät nukkumaan? Milloin sitten itse nukun kun talo hiljenee n. 21 ja päivä alkaa jälleen 5:45?

Itseinhon ja häpeän kanssa eläminen on henkisesti raskasta ja niin kehopositiiviseksi en kykene, että rakastaisin +25 kerryttämääni kiloa. Ne rajoittavat elämääni enkä halua enää nähdä tulevaa kesää tämän kokoisena. En voi myöskään enää ajatella, että ehdin laihduttamaan myöhemminkin. Tuhoan vähitellen sekä kehoni että mieleni.

Ennen kaikkea haluan kuitenkin muuttua terveelliseksi esikuvaksi lapsilleni ja suojella heidät tunnesyömisen tuskalta. Syömisen aikaansaama hyvänolon tunne kestää vain hetken, jonka jälkeen olo on entistä huonompi. Paljon parempi vaihtoehto on löytää elämäänsä tasapaino, jossa mieli ja keho voi hyvin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti