Lapsen oikeus olla oma itsensä - otteita meidän elämästä

Lapsen oikeuksien viikkoa on vietetty tällä viikolla. Viikon teemana on jokaisen lapsen oikeus olla oma itsensä. Teemaviikon tavoitteena on edistää YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen tunnettuutta erityisesti lasten ja nuorten parissa. Sopimuksen tärkein tavoite on terveyden, koulutuksen, tasa-arvon ja turvan takaaminen kaikilla lapsille.

📸 Ida S.

Lapsen oikeus olla oma itsensä, on aihe, jonka äärelle vanhempana joutuu pysähtymään uudestaan ja uudestaan. Haluanko antaa lastemme kasvaa sellaisiksi kuin he aidoimmillaan ovat vai haluanko yrittää kasvattaa heidät sellaiseksi millaisia minä haluaisin heidän olevan? Vastaus tähän kuuluu, että haluan tietysti kasvattaa heidät omanlaisikseen, mutta onko se käytännössä helppoa? Ei ole. Ei ainakaan minulle. 

Olen voimakasluonteinen sekä impulsiivinen ja tunnesäätelyni on heikkoa sellaisissa hetkissä kun minussa aktivoituu omat ristiriitaiset kokemukseni. Myös silloin kun introvertti osa minusta on ylikuormittunut sosiaalisista kontakteista, kuormittuminen siirtyy vuorovaikutukseen lasteni kanssa. Tällöin herkästi sorrun puuttumaan heidän käytöksessään sellaisiin asioihin, joihin toisenlaisessa vireystilassa en puuttuisi. Tämähän on oikeastaan melkoinen noidankehä. Äiti on kuormittunut, josta seuraa, ettei äiti jaksa olla läsnä, josta seuraa, että lapset alkavat hakea huomiota, josta seuraa, että äiti kuormittuu, josta seuraa, että äiti komentaa, josta seuraa, että lapset saavat huomiota, josta seuraa, että he toistavat käytöksensä, josta seuraa, että äiti toistaa käytöksensä. Ja näin lapset ovat kouluttaneet äidin toimimaan haluamallaan tavalla sen sijaan, että äiti saisi lapset toimimaan haluamallaan tavalla. Selkeää eikö totta!

Millaisiksi haluaisin lasten kasvavan? Sellaisiksi, että he seisovat omilla jaloillaan, uskovat itseensä ja heillä on erilaisiin tilanteisiin sopivat käytöstavat, joilla he osoittavat kunnioituksensa muita ihmisiä kohtaan. Kohtelemalla muita kauniisti, toivon heidänkin tulevan kauniisti kohdelluiksi. Läheskään aina tämä ei elämässä toteudu, mutta nythän saankin maalata toiveideni mukaisen mielikuvan. Haluaisin myös, että koti on paikka, jossa saa naurun lisäksi huutaa ja kiukuta ilman, että siitä seuraa mitään pahaa.

Lapsuus tarjoaa mahdollisuuksia pohjustaa tulevaisuutta. Tässä siis teille kertomus eräästä maanantaista, jolloin esikoisen piti tanssia harrastuksensa syysnäytöksessä teatterin lavalla. Hän odotti näytöstä suurella innolla ja pikkusisko 3v oli myös mukana yleisössä.

Ymmärrettävästi 3-vuotiaalla oli tarve välillä kysyä asioita etenkin kun salissa oli aina pimeää ennen seuraavan numeron alkua. Ensin ajattelin hyssytellä isänsä sylissä istuvaa tyttöä, ettei hän nyt vain häiritsisi ketään. En tosin hyssytellyt, koska kyselyt tapahtuivat pääasiassa ohjelmanumeroiden välillä. Näytöksessä nähtiin myös sirkusnumeroita nuorten sirkustaitureiden esittäminä. Pikkusiskon tulkinnan mukaan eräässä ohjelmanumerossa olikin vähällä käydä huonosti:

"Onneks ne sai sen kiinni! Olis muuten tuntunu päässä ikävältä."

Mikä onni, etten peittänyt tätä oivallusta oman hyssyttelytarpeeni alle. Uskallan olettaa edessä istuneiden naisten hytkymisestä päätellen, ettei tämä hämärässä salissa kajautettu tulkinta jättänyt heitäkään kylmäksi. Se toi aivan oman twistinsä temppuun, jossa lapsi pudottautui toisen harteilta selälleen muiden ottaessa kiinni. 

Viisivuotias esikoisemme on tanssinut isolla lavalla ryhmänsä mukana jo kaksi kertaa, sekä kolme- että nelivuotiaana. Tämä kerta hieman poikkesi aluksi muista, sillä alkoi kovasti itkettää vieraiden ihmisten määrä kun jätin hänet takatiloihin oman ryhmän mukaan. Ajattelin sen menevän ohi, mutta kun hänen ryhmänsä ilmaantui lavalle, hän ei ollutkaan mukana. Meitä kaikkia varmasti harmitti, sillä olimme ostaneet melko arvokkaat liput ja toki odotimme kovasti ryhmän valloittavaa esitystä. Vielä kamalammalta tuntui kuitenkin se ajatus, että lapseni on todennäköisesti itkenyt jo pitkään jännitystään takatiloissa enkä ole ollut häntä lohduttamassa. Minun oli hieman vaikeaa keskittyä muihin esityksiin ja samanlaista oli aistittavissa vieressäni istuvasta miehestäni. Harmi lapsen puolesta oli yhteinen. Kun väliaika alkoi, sinkosin hakemaan esikoista ennalta sovitusta paikasta ja oletin tapaavani itkuisen viisivuotiaan, joka säntää helmoihini.

Kolmen lapsen äitinä sitä joskus miettii, ettei mikään enää yllätä, mutta toisin kävi tälläkin kertaa. Ennen kuin kohtasin tytön, tanssinopettaja kertoi, ettei saanut millään häntä lavalle vaikka kaikkensa yritti. Tyttö vain kieltäytyi. Totesin hymyillen, että näin tällä kertaa ja kiiruhdin käytävän läpi itkevää lasta lohduttamaan. Löysinkö itkevän lapsen? En.

Keskustelu eteni kutakuinkin näin sen jälkeen kun lapsi oli iloisesti heippaillut hänestä huolehtineet ihmiset:

Minä: "Nnnnooooh? Mitenkäs se nyt silleen?" 
Lapsi: "Ai mitä?"
Minä: "Niinnnnoh siis, et sitten menny lavalle?"
Lapsi (hyvin kevyesti): "Mua vaan jännitti liikaa."
Minä: "Ooookkei."

Vastassa oli siis reipas ja hymyilevä tyttö, joka kyseli missä muut ovat ja arveli, ettei hänelle varmaan ole ruusua. Kun sitten katsomon lähettyviltä löysimme tutut ihmiset, hän poseerasi lahjuksiensa kanssa niin ylpeästi, leveästi ja ihailijansa ottavasti kuin vain viisivuotias osaa poseerata. Lopulta asettauduttuamme seuraamaan loppupuolta näytöksestä selvisi toinenkin syy siihen miksi hän ei mennyt lavalle.

"Mä en osannut askelia. Ope ei ollut opettanut niitä meille."

Oma tunnelma oli jo vähintäänkin hilpeä tästä viiltävästä analyysistä kun tanssiharjoitukset ovat pyörineet elokuusta lähtien. Täytyy siis ehdottomasti muistaa antaa palautetta tanssinopettajalle, että yrittäisi edes opettaa tunneilla.

Kotimatkalla hän tuli siihen tulokseen, että olisi pitänyt kuitenkin tanssia. Siinä sitten hienosti ajattelin käsitellä asiaa lapsen kanssa ja muotoilin, ettei epäonnistumisia kannata pelätä, johon lapsi: "Miten niitä voi pelätä?"

Olen jo monta kertaa todennut, että tämä lapsi tulee haastamaan minut elämän varrella uudelleen ja uudelleen. Hän asettaa minut vasten omia tunnetilojani ja lausahduksiani. En enää muista mikä oli tovi sitten aihe, mutta ongelmana oli, etten oikein saanut jutun juonesta kiinni. Mitä teki lapsi? Hän huokaisi ensin ja totesi sitten: "Emmä jaksa selittää." (hetken hiljaisuus) "No hyvä on, mä yritän." Voitte kuvitella, ettei tämä huokauksella varustettu lausahdus alunperin ole lapsen maailmasta lähtöisin. Kuka siis lopulta kasvattaa ja ketä?

Omaa tahtoa, värikkäitä aasinsiltoja, ällikällä lyöviä analyysejä, naurua, itkua, surua ja kasvukipuja. Pettymyksiä, virheitä, anteeksipyyntöjä, onnistumisia, rajojen asettamista ja hyväksyntää. Olla rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Haluan uskoa, että näillä eväillä on mahdollista kasvaa sellaiseksi kuin itse haluaa.