Muistot lapsuuden hyvistä hetkistä merkityksellisten ihmisten kanssa nostavat helposti kyyneleet silmiin ja kaipaus täyttää mielen. Kummit eivät ole koskaan olleet tiivis osa elämääni, isovanhemmat ovat kuolleet jo n. 25 vuotta sitten eikä lapsiperhetuttuja oikein koskaan ollut.
Vielä yläasteella ja lukiossa yritin ripustautua ihmissuhteisiin. Näin jälkikäteen elämääni katsoessa näen miten olisin ollut valmis tekemään mitä tahansa kuuluakseni porukkaan. Koskaan en kuulunut. En ennen kuin lakkasin yrittämästä ja sillon olin jo n. 20-vuotias.
En tiedä miltä tuntuu kun ihmiset sanovat, että joku ihminen on ollut elämässä aina ja sille on voinut kertoa kaiken. Mulla ei ole tällaista suhdetta edes omiin vanhempiini vaikka ihan tekemisissä ollaankin. Mulle lapsuudenkodista ei ole muodostunut paikkaa, jonne lähtisin viikonlopuksi lasten kanssa. Kotoa muutosta tulee vappuna kuluneeksi 15 vuotta ja olen sinä aikana tainnut yöpyä kaksi kertaa vanhempieni luona. Käydään kylässä se pari tuntia muutaman kuukauden välein ja lapset on joskus yötä. Kyllä me pyhiä vietetään porukassa jonkin verran.
En kerro kenellekään kaikkea. Eri ystävien kanssa puhun erilaisista asioista. Moni tuntee minusta eri puolen kuin toinen. Yhä enemmän käännyn myös sisäänpäin ja sallin piilotellun introverttiuden nousta pintaan. Määritän paljon sosiaalisuuttani oman jaksamiseni näkökulmasta ja tätä on muiden monesti vaikeaa ymmärtää, koska ulospäin olen hyvin ekstrovertti.
Millaistakohan olisi jos olisi se tuttu aikuinen jonka puoleen aina kääntyä? Minä käännyn ystävieni puoleen, mutta eivät he ole olleet osa lapsuuttani. Entä jos olisi se suunnilleen saman ikäinen sisarus, jonka kanssa voisi jakaa kokemuksia? Taisin olla seitsemän kun velipuoli lähti armeijaan ja muutti sitten pois kotoa. Vanhempi sisarpuoli lähti kun olin vuoden ikäinen ja toisen kanssa emme koskaan jakaneet samaa kattoa, samasta huoneesta puhumattakaan.
Joskus nuorempana koin itseni niin irralliseksi, että mietin, ettei kukaan edes kaipaisi vaikka kuolisin. Niistä ajatuksista on kauan. Niiden ajatusten olemassaolo kuitenkin kertoo siitä kuinka kova tarve minulla oli tulla nähdyksi omana itsenäni.
Kun mä ajattelen omassa elämässäni olleita ihmissuhteita (myös muita kuin parisuhteita), ne ovat kaikki katkenneet tavalla tai toisella ihmisten tasapainottomuuteen. Niitä on leimannut epätasapainoisuus, vallankäyttö, toisessa roikkuminen, miellyttäminen, luottamuksen pettäminen tai muut sosiaaliseen kanssakäymiseen vaikuttavat haasteet. Myös aikuisten väliset suhteet ovat vaikuttaneet lapsen tärkeiden suhteiden katkeamiseen.
Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa sekä omien lasten mahdollisuuksiin saada pysyviä ihmissuhteita. Musta on myös helpottavaa, että koko ajan enemmän löydän oman tapani elää ja olla. Ehkä kirjoitin tämän myös siksi, että jos sulla on pysyvä ihmissuhde, muista olla siitä kiitollinen - se ei kaikille ole itsestäänselvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti