Sivut

maanantai 11. marraskuuta 2019

Isänpäivän ihanuus!

Se, että ahdistun isänpäivän perinteisestä juhlinnasta kertoo enemmän minusta kuin muista. Some täyttyi eilen taas ihanista isä-lapsikuvista, huikean hienoista kakuista sekä oman isän, isoisän ja puolison hehkutuksista. Minäkin postasin kuvan meidän perheestä, koska niin kuuluu tehdä.


Kun olin lapsi, isäni makoili luultavasti kyllästymiseen saakka sängyssä odottamassa aamupalaa. Se kuului aina isänpäivään kuin myös äitienpäivään. Minusta tähän liittyy yksi iso ongelma. Miten ihmeessä aamupalan voi nauttia aamulla sängyssä ennen ylösnousua? Eikö kaikilla olekaan pissahätä heti herätessä? Kuppi kahvia lisäksi ja ylivuoto on valmis jo ihan päälle kolmekymppisellakin. Entäs ne kolme lasta, jotka pyörivät sängyssä mukana? Ei meidän 1,5 vuotiaan kanssa samaan sänkyyn mahdu minkäänlaista kakkupalaa saati kahvia tai muuten isänpäivän aamupalaa seuraava aktiviteetti on lakanapyykki.

Me päätimme jäädä viettämään isänpäivää kotiin, koska 120 km matka minun vanhempieni luo ei houkutellut kun vapaapäiviä oli vain yksi. Miehen isäkin oli estynyt kyläilemästä.

Sitä minä silti mietin, että miten isänpäivää oikein kuuluu viettää? Miten mitään juhlapyhää kuuluu viettää?

Huomaan, että ennen juhlapyhiä luon itselleni kuvitelman siitä millainen kyseisen päivän kuuluisi olla. Ihannekuvitelmassa isä ja äiti nauravat vaaleansävyisissä kuvissa yhdessä lasten kanssa, pöydässä on komea kattaus, kakku on hienosti koristeltu ja tunnelma on rakkauden täyttämä.

Voi hyvä tavaton miten kaukana todellisuus onkaan tästä.

Aamupala syötiin pöydän ääressä ja juhlan tuntu tuli siitä, ettei kukaan kaatanut mitään. Aamupalan jälkeen päivänsankari päätti vetäytyä kylpyhuoneeseen viettämään hellää hetkeä juuriharjan ja puhdistusaineen kanssa, koska kerrankin oli aikaa. Olimmehan sopineet, ettei hän tee niitä miljoonaa muuta hommaa, jotka odottavat pitkin pihoja. Ulos lähdettiin yhdessä, joten lasten saaminen ovesta pihalle, oli huomattavasti helpompaa kuin yksin. Isänpäivän ulkoilua suoritettiin täydessä kuravaatevarustuksessa. Jo pihassa 3v pisti huudoksi kun ajatus oli kävellä 250 metriä postilaatikolle ja vielä toinen mokoma takaisin. Lopulta hänen ulkoilunsa tapahtui liinakyydissä minun selässäni ja perheen isi kantoi 1,5-vuotiaan kotiin tämän muuten valikoidessa mieluummin eri suunnan kuin muilla.

Ulkoilun loppupuolella päivänsankari vielä vaihtoi rattaisiin puhjenneen sisäkumin ja tuli lämmittämään lasten kanssa kaapista einestä, koska minä jäin säätämään auton turvaistuimen asetuksia kun nyt kerrankin oli aikaa.

Lapsista 1/3 nukkui päiväunet, toinen ei saanut unta ja kolmas ei edes yrittänyt. Barbiet oli levitetty niin levälleen kuin ikinä on mahdollista. Keräämisen jälkeen kaikki pirulliset kymmenet kumikenkäparit joku kaatoi uudelleen ainakin kolme kertaa.

Jossain siinä päiväunien ja päivällisen välillä menetin isänpäivän kunniaksi hermoni kerran jos toisenkin.

Päivällinen oli juhlallinen. Mureketta, kermaperunat valmiina pussista uuniin, jugurttikastike ja kirsikkatomaatit suoraan purkista kippoon. Astiat oli kasassa pöydällä ja jokainen sai siitä riipiä omansa. Jälkkäriksi piti olla kääretorttua, mutta siitä olosuhteiden pakosta tuli rumasti koristeltu kakku. Esikoinen söi ruoan kakunhimoissaan, keskimmäisen kanssa taas kerran väännettiin siitä saako makeaa jos ei syö ruokaa ja pienin söi suurella innolla kaiken mitä oli tarjolla. Kukaan ei tälläkään kertaa kaatanut mitään.


Vauhtia oli tytöissä enemmän kuin laki sallii ja päätettiin (tai siis kuningasidea oli minun), että lähdetään pilkkopimeään kävelylle lamppujen kanssa. Jännää! Tytöt oli aivan innoissaan ja toiselle laitettiin otsalamppu ja toiselle possuvalo. Ai että miten reippaasti he käveli vaikka oli oikeasti todella pimeää ja satoi vettä. Sitä kestikin n. 400 metriä, jonka jälkeen kolmevee alkoi huutaa suoraa huutoa, että pyllyä kutittaa ja hän ei jaksa kävellä! Todellisuushan oli varmasti liika jännitys pimeästä, mutta sen asian tiedostaminen ei juurikaan fiilistä kohentanut kun pikkuneiti karjui niin, ettei mahdollisten ilvesten läsnäolosta ollut pienintäkään huolta. Isi siinä sitten ritarillisesti otti toisen kantaakseen ja seurauksena oli astmaatikolle tyypillinen hengenahdistus.

Kotona riisuttiin kaikki kuravaatteet, jotka oltiin puettu edellä mainittua n. 20 minuutin ihanaa perheulkoilua varten. Sukellettiin vielä saunan lämpöön ja mies täytti lasten ammeet. Loppujenlopuksi ammeessa taisteltiin ahtaudesta kun viisvee oli jalat mutkalla, että pikkuvelikin mahtuisi mukaan.

Isänpäivä ei mitenkään taas sujunut maalaamani mielikuvan mukaisesti. Sitä minä vain mietin kuinka monelle käy juhlapyhinä niin, että todellisuus ja mielikuva ovat valovuosien päässä toisistaan? Onko todella niin, että tällainen juhlapyhä on aina ihanan ja mahtavan rakkaudellisen läsnäolon täyttämä? Onko sitä jotenkin huono jos ei kykene järjestämään mitään erityistä, jota lapset muistelisivat vuosikymmenten päästä? Kyllä heillä oli upeat itsetehdyt kortit ja meillä lahja. Äidin vatuilla kakkuun kirjoittama ISI ja kaivurikynttilä herätti heissä myös iloa. Siksi mietinkin onko kaikkien osattava ja kyettävä viettämään isänpäivä hienosti vai onko kyse tässäkin somen luomasta ilmiöstä?

Kaiken tämän päätteeksi totean, että meidän perheen isä on paras meidän perheeseen ja kiitollinen olen siitä, että hän jaksaa lasten lisäksi myös minua, joka tunnesäätelyltäni toisinaan olen lapsiakin pahempi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti